tiistai 17. maaliskuuta 2015

Osa 33: Guardeloupe - Antigua, vierailijoita kotimaasta.

Palaan vielä edelliseen juttuun niistä kuuluisuuksista. Otin eräänä iltana puheeksi, että ketä ja kuinka kuuluisia julkkiksia Jatta oli nähnyt turvamiesten keskellä silloin siellä Bartsilla. Minulle ne nimet eivät sanoneet oikein mitään. Kuulemma toinen on ollut Titanicin keulassa. Kysyin, että onko se toinen ollut sitten siellä perässä. No ei kuulemma ole, vaan osaa laulaa! "Veneporukkaahan" siis molemmat!

Arskan ja Jussin vierailusta vielä: Jussi opetti panamalaisen paalusolmun, joka ei lähde kuin kirveellä auki! Arskan tehtävänä oli eräällä kauppareissulla ostaa talouspaperia. Arska tuli hampaat irvessä talouspaperit kainalossa ja vähän purpatti, kun rommipullo oli samanhintainen. Oli käsi hapuillut vaihtoehtojen välillä!

Kiitokset myös Myllytunturin laskettelutiimille ja kello 11.00 sunnuntain kahviryhmälle terveisistä ja kuvista. Perille tuli. Kai se motto on edelleen, että "miljoonaa" mennään?

Palasimme kahdestaan oloon ja otimme suunnan tuttua kohdetta kohden: Terre-de-Haut. Jännityksen kohde oli kytkimen öljyt, oliko remontti onnistunut. Tuuli oli hyvä, eikä konetta käytetty kuin tunnin verran, ja öljyt pysyivät kytkimessä. Olimme sellaisessa mielentilassa, että jos näin jatkossa tökkii, niin Eurooppaan ensimmäisessä toukokuun sääikkunassa tullaan.  Pari päivää myöhemmin tuli suomalaisvene Swan 41 siihen lähipoijuun. Aikaisemmin näimme pikaisesti kuunari Helenan henkilökuntaa. Muuten ei suomiveneitä ole näkynyt. Markku Lehtinen omistaa ja on tekemässä pitempää retkeä vaihtuvin miehistöin. Netistä caramiamaailmanympari.net löytyy tarinaa ja lisätietoa hänen suunnitelmistaan. Paljon vaihdoimme mielipiteitä ja kuulumisia, miten maailma viskelee ihmisiä sinne ja tänne. Terveysoppia mm. niin, että ruoka, Espanjan kuumuus, ja suomen kylmyys vaikuttavat ihmisen elämän pituuteen...

Matka jatkui hyvien tuulien saattelemana Deshaiesiin, jossa oli seuraava suomalaisvene, eikä mikään turha tuttavuus ollutkaan. Kyseinen oululaispariskunta on ollut näillä vesillä 17 vuotta! Taas tuli kuulumisia kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olivat sitä mieltä, että 6 kk suomessa ja 6 kk täällä on aivan hyvä systeemi. He pitävät venettään Pointe Pitren marinassa vedessä sillä välin, kun ovat kotimaassa. Harmittaa, että tuttavuus jäi tuntiin, eikä vaihdettu yhteistietojakaan. Olimme seuraavana aamuna lähdössä kohti Antiguaa.

Kello 5.30 herätys ja matkaan. Isopurjeella ja koneella mentiin ensimmäiset tunnit, ja sitten pelkällä purjeella. Sitten heikkeni tuuli, ja oli vielä myötäistä ja maininkia niin, että petti hermot. Otimme purjeet alas ja menimme koneajolla Falmouthin lahdelle ankkuriin. Olemme olleet tuossa vieressä  English  Harbourissa, mutta emme täällä. Pulkkisen satamakirjassa lukee tämän kohdalla, että maailmanluokan vehkeet ovat täällä. No niinhän ne ovat, yhtenä iltana kannella makoillessa laskin 18 punaista mastovaloa! Kun mastot ovat tarpeeksi korkeita, pitää varoittaa lentoliikennettä! Mikä se metrimäärä on, en tiedä enkä mene mittaamaan, senkun pitävät valonsa ja mastot! Meidän maston korkeus on 21 metriä ja pärjäämme tavallisella valolla. On myös etukannella ja tutka-antennissa aurinkokennolamput, jotka mielestäni riittävät.

Helmikuun 16. matkasimme Jollyyn huoltohommiin. Vaihdettiin Öljyt ja suodattimet koneeseen. Kytkinkin tuntui pitävät öljyt sisällään. Oli mukava tulla tuttuun ympäristöön. Tavattiin Hanna-Lea ja vaihdettiin kuulumiset.

Lauantaina 21.2. oli herätys klo 03:00 ja starttasimme St. Bartsiin klo 04:00. Matkaa oli 74 mpk ja halusimme olla valoisan aikaan perillä. Tuuliennuste oli hyvä, samoin kuin mainingin suunta. Ensimmäiset tunnit suunnistettiin pimeydessä kolmen risteilijän seassa. Ne kun liikkuvat öisin, ja viettävät päivät satamissa, joissa ihmiset tuhlailevat rahojaan. Tulihan se auringonnousukin ja saatiin selvyys kelistä. Vaikutti hyvältä, ja matka taittui purjehtien 6-7 solmun vauhdilla kohti Bartsia. Olimme perillä klo 16:00 ja ankkuripaikka löytyi helposti. Ei ollut sitä Uudenvuoden hulinaa. Seuraavana päivänä tullasimme sisään ja ulos, jotta maanantaina pääsimme matkaan kohti St. Maartenia, jonne Hemulit perheineen olivat tulossa tiistaina. Meillä oli varaus Marinaan 24.2., joka oltiin tehty edellisellä vierailukerralla.

Mentiin 10:30 silta-avauksella sisään Simson Bay -lahdelle, vinkkasimme marinan kumivene kylkeen, ja kerroimme, että tultaisiin sisään. Kaveri soitti marinaan, kyseli varauksemme perään ja ilmoitti, että ei ole varausta, ja satama täyttyy 35th Heineken Regatan johdosta.  Oltiin H moilasia. Ankkuroimme ja menimme dinghyllä marinan toimistolle. Meillä oli virkailijan lappu, jolla varaus oli tehty. No, tilaa alkoi löytyä, mutta joudumme lähtemään 1. tai 2. päivä maaliskuuta pois. Menimme takaisin veneelle odottamaan, että voidaan lähteä, kun ei ennen 16:00 saanut mennä. Air France laskeutui siinä odotellessa, ja sieltä sukulaiskomitea ilmoitti, että täällä ollaan. Sovittiin tapaaminen hotellille, kun kerrottiin oma tilanne.

Terhi ja Tomi Pakkanen, heidän Siiri ja Saimi, Virpi Pakkanen Sveitsistä, Jenni ja Mika Mäkitalo, ja heidän Ukko ja Eevi tavattiin sitten uima-altaalla! Eivät olleet laukkuja kerenneet purkaa, ennen kuin uintihommat alkoi! Riemulla ei ollut rajaa, kun kuulumiset kerrottiin, olihan neljä kuukautta kulunut viimenäkemältä! Lento oli tullut Pariisin kautta, ja kaikki mennyt hyvin. Alkoi rantaloma meilläkin.


Yöt olimme veneellä ja päivät katseltiin rannalla, kun lapset temmelsi. Tomi ja Mika kävivät sukellusretkillä, ja naiset tekivät ostosmatkoja mm. Philipsburgiin paikallisbusseilla. Matka maksoi kaksi dollaria suuntaansa.


Iltaisin kävimme syömässä porukalla, ja Tomi ja Virpi kokeilivat myös lobsterin makuelämyksiä. Otukset otettiin altaasta elävänä, ja hinnan määräsi paino.



Eräänä iltana Virpi tilasi riippuvan kebabin, joka oli rakennettu kanasta. Tämä on hyvin amerikkalainen yhteisö. Kaikki hinnat ilmoitetaan ensin dollareina ja sitten nafteina. Täällä on pääasiassa amerikkalaisia matkailijoita.

Lauantaille vuokrattiin kolme autoa, joilla tehtiin saarikierros. Meidän oloa varjosti se, milloin tulee komento marinasta ulos. Heineken Regatta on 5. - 8.3. ja kilpaveneitä saapui koko ajan lisää. Komento tuli tiistaina, ja siirryimme ankkuriin. Suurimmat osanottajat olivat 100-jalkainen Swan ja 80-jalkainen Volvo Ocean Regattaan 2008-2009 osallistunut pursi! Hulinaa riitti päivät ja yöt niin, että alta pois. Neljänä päivänä klo 15:00 Simpson Bay Bridgen avauksella tuli sisään suurin osa kilpailijoista, ja se oli suuri ohjelmanumero. Paikallisen pursiseuran ravintola sijaitsi siinä sillankorvassa. Sinne ihmiset kerääntyivät katsomaan ja hurraamaan kilpailijoille, jotka panivat parastaan, esittäen kuka mitäkin hauskaa! Etenkin viimeisen kilpailulähdön jälkeen showt olivat parhaita, ja tunnelma katossa, tai sanoisiko veneissä.


Vieraamme aloittivat paluut siten, että Virpi palasi Sveitsiin tiistaina, ja muut Suomeen perjantaina 6.3. Virpi viestitti, että hyvin meni matka, vaikka Pariisissa joutui koneenvaihdossa juoksemaan viimeiset sata metriä. Olivat jo kuuluttaneet madam Virpiä! Muut ottivat lomasta kaiken irti rantaelämän merkeissä. Lämpötilahan on 30 astetta varjossa. Meri varmaan samaa luokkaa, ehkä 28. Päivän kun valvoo tekemättä mitään, niin iltaisin on väsynyt!


Perjantai sitten oli eron päivä, ja olimme rannalla vielä viimeisillä kuvauksilla maisemia ihaillen. Paluut olivat sujuneet aikataulun mukaisesti. Me jäimme kyllä eräänlaiseen tyhjiöön! Lupasimme selvitä ja pärjätä eteenpäin.