Me olemme tehneet entiseen malliin pientä kunnostusta veneeseen. Luettelen, mitä on käyty läpi:
- purjeiden ratsastajia irronnut
- ankkurikettingin rautasakkelit vaihdettu ais 316
- kuumavesivaraajan putkessa pieni vuoto, joka on ollut koko matkan, mutta löytyi nyt pilssien puhdistuksen yhteydessä
- luukkujen sisäpuolilukitukset
- sisätuuletin asennettu
- autopilotin sörrimööripesu, pelittää taas
- suihkuletkun asennus
- perämoottori käytettiin kolme kertaa korjaamolla, kun oli saanut merikylvyt Barbadoksella
- jne...
Saimme köydet irti 21.1. ja otimme urakaksi 8 mpk Marigot Bayhyn keulapurjeella rauhallisessa kelissä. Poijumies oli vastassa ja opasti meidät poijulle. Suojainen nätti laguuni, mistä löytyi kaikki mitä tarvitaan.
Täällä tapasimme suomalaisen yksinpurjehtijan Olli Tikkasen, joka oli vieraanamme illan. Kävimme hänen kokemuksiaan läpi ja saimme hyviä neuvoja ja opastusta. Hän on seilannut noin neljä vuotta, tullen nyt jostain Chilen, Brasilian ja Trinidadin suunnasta ja ollen menossa Kuubaan, jossa tapaa poikansa. Hän jatkaa purjehdusta Panamaan ja Tyynenmeren puolelle hamaan tulevaisuuteen!
Kaksi yötä meni, ja matka jatkui taas n. 8 mpk Soufiere-nimisen kylän poijuihin. Pitonit, "vuoret" tai pikemminkin kukkulat siinä vieressä antoivat mahtavat maisemat niin päivisin kuin öisinkin. Taas meni kaksi yötä, että heilahti.
25.1. otettiin suunta Saint Vincent -saarta kohden, jonne oli matkaa 40 mpk. Nyt sitten ei puhuttu enää keveistä Karibian tuulista, sillä näiden saarien välissä touhuaa virrat ja tuulet miten haluavat. Kuulemma ei tälläisiä tuulivoimakkuuksia ole ollut miesmuistiin.
Selvisimme ylityksestä vaurioitta ja saavuimme Wallilabou Bay -sataman vastaanottokomitean syliin! Kumivenemies oli merellä vastassa, ja sanoi, että seuratkaa, ja laittakaa ankkuri siihen, ja perä rantaan kiinni köydellä, minkä hän sitten kiinnitti puuhun.
Ei ollut vielä köydetkään kiinni, kun kolme erilaista hedelmä- (ym.) myyjää oli venemme laidoissa kiinni. No, Jatta teki jotain kauppoja, niin saatiin tilanne rauhoittumaan.
Paikka on kuuluisa Pirates of the Caribbean -elokuvan filmauspaikkkana. Ei tykätty siitä, että kaikesta otetaan pieni maksu. Kun ajoin jollan rantaan, niin musta mies oli vastassa ja kertoi, että hän huolehtii, vartioi varusteita, ja maksaa saa mitä haluaa.
Kaksi yötä taas meni, ja kävimme pienellä vesiputouksella. Seurasimme polisiasemalle mennessä ilmeisesti hautajaissaattuetta. Tie oli täysi ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat rumpujen tahdissa, liikkuen hitaasti juuri sinne minne mekin olimme menossa. Kaikki olivat pukeutuneet todella hienosti, naisilla oli lierihatut ja miehillä tummat puvut, puhumattakaan siitä, miten lapset olivat nätisti, jopa suoriin housuihin puettuna. Me taas olimme kuluneissa hikisissä shortseissa ja t-paidoissa, reppu selässä, menossa polisiasemalle hakemaan tuloleimoja. Ohi ei päästy, vaan seurattiin saattuetta autojonojen rinnalla kylälle asti. Selvittiin siitäkin. Sieltä sitten veneelle kaikkine leimoinemme.
Wallilabou Baystä siirryimme 15 mpk Bequia-saareen Port Elizabeth -satamaan. Matka ei ollut pitkä, mutta kovatuulisin mitä täällä olimme kokeneet. Vesi tuli keulan yli aina sitlooraan asti, ja me oltiin märkiä merivedestä! Shortsit oli varustuksena, mutta maski olisi pitänyt olla päässä silmien suojana.
Tästäkin selvittiin, ja olemme poijussa, sadan metrin päässä rannasta, todella nätissä satamassa.
Vettä on 3,5 metriä ja vesi on kristallinkirkasta. Pohja näkyy kaikkine rekvisiittoineen, mitä meressä on. Kirkkainta vettä, mitä matkamme aikana on ollut.
Täälläkin on kolme suomalaisvenettä. Eilen kävimme Matti ja Ida Lindholmin kanssa "vuoristokävelyllä" Hope Bayssä. Ensin jyrkkää rinnettä ylös, sitten toista alas, katsomaan miten meri tyrskyää tuolla tuulen puolella. Uimaan ei uskaltanut, oli ne sellaiset aallot. Illalla kävimme heidän kanssaan rantaravintolassa barbecue-juhlissa, ja elävän musiikin kuuntelu kruunasi päivän.
Tänään 29.1. on toimistopäivä, ja kohta mennään rantaan etsimään nettiyhteyksiä, jotta saadaan nämä blogiin.
