Osa 17: Las Palmas, kotoinen Suomi, ja Cape Verde

Viimeksi jäätiin "lomaan", ja niinhän siinä kävi, että olimme Suomessa käymässä 5-10.11.2013. Saimme huoltoasiat hoidettua Pasito Blancon turvallisessa satamassa Las Palmasissa, ja mahdollistui matka kotimaahan.

Matka onnistui ja oli virkistävää vaihtelua vene-elämään. Jo matkan alku Gran Canarian lentoasemalla alkoi myönteisesti. Tapasimme entiset naapurit Karviolat  menossa Lappeenrantaan. Heillä oli auto Helsingin päässä, ja pääsimme heidän kyydissä Uus-Lavolaan Siiriä ja Saimia tapaamaan, noita mainioita Terhin ja Tomin tyttäriä!

Olimme pitäneet Suomen visiittiä salassa kaikilta, ja odottelimme lapsenlapsien  koulustapaluuta heidän kotonaan. Voitte vain arvata sitä näkemisen riemua, heitettiin kärrynpyörää koko sakki!

Vierailimme Jatan äidin luona, 95 v. Hänkään ei tiennyt tulostamme. Asuu yksin omassa asunnossa! Terhi hieman ovella varoitti, että tulee vieraita. Annikki aikansa katseli ja kysyi Jatalta, että kuka sinä olet. Hänellä on nimittäin hieman heikko näkö. Jatta vastasi, että tyttäresi Marjatta, ja sittenhän halattiin ja kyyneleitä vuodatettiin.

Annikki, jonka järkevyys on aivan huippua, antoi lähtiäiseksi neuvon, että niihin vanhoihin pasaatituulijuttuihin sitten ette usko!

Olkaapa puoli vuotta läheisistänne erossa, niin alatte ymmärtää asioita. Vierailimme lähisukulaisissa, ja tarkastimme rannat. Kävimme Myllysaaressa saunassa jne. Siinä se viikko meni. Lähdettiin, ja taas itkettiin läheisistä luopumisen tuskasta.

Paluulento oli Las Palmasiin, ja siitä taksilla veneelle. Alkoi veneen varustaminen pitemmälle matkalle.

Näitä sivuja on käyty katsomassa yli 15 000 kertaa ja ystävämme seuraavat missä mennään. Gran Ganarialla kävivät seuraavat tuttavamme tervehtimässä: Parviaisen Mikko ja hänen vaimo, Tero Markoff, Olli Laibertt ja Märtta, Helge Ahokas, Paula Marttinen, Päivi Sahla.

Vähän hulinaahan se välillä oli, kunnes sitten 13.11. Jussa Leino, Anssi Peuhkuri ja Jorma Julku saapuivat veneelle varusteineen, ja aloitimme todellisen varustelun Cape Verden purjehdukseen.

Ensimmäinen asia oli viisumien hankkiminen. Asia olikin monisäikeisempi, kuin miltä se aluksi näytti. Otimme yhteyden Suomen Cape Verden kunniakonsuliin, jonka aikataulu ei sopinut meidän suunnitelmiin. Yhteys Las Palmasin varakunniakonsuliin, joka lupasi tutkia asiaa. Saimme vastauksena, että viisumi hoituu Cape Verden satamaviranomaisten toimesta. Laitoimme Jatan kyselemään Pasito Blancon satamatoimistosta, että onko tietoa tälläisestä viisumiasiasta - käytännön järjestelystä välille Gran Ganaria - Cape Verde. Jatta tuli, ja kertoi, että on mentävä passit mukana toimistolle, jolloin Las Palmasin jokin polisiviranomainen myöntää viisumin puolessa tunnissa. Meidän konsulit pyysi informoimaan, että miten kävi näissä viisumiasioissa...

17.11. oli lähtö. 22.11. saavuimme 850 mpk matkan jälkeen Baía da Palmeiraan. Ankkuroimme genakkeri ylhäällä, kun se oli juuttunut, eikä sitä saatu alas. Jorma laitettiin mastoon leikkaamaan naru puukolla poikki, niin tilanne rauhoittui. Kertasimme siinä aamuyöllä vielä purjehdusta, joka oli ollut vauhdikkuudessa vailla vertaa. Vene kulkee kuin juna, ja genaakkerin ansiosta työntyy aaltoonkin niin, että meno on vakaata.

Baía da Palmeirasta siirryimme São Vicenten saarelle Mindelon 70000 asukkaan kaupunkiin, jossa odottelemme tuulia, sillä Atlantilla on tällä hetkellä tyyni säätyyppi. Noin 2000 mpk matka ei koneella onnistu.

280 ARC-venettä starttasivat Las Palmasista 24.11. kohti Saint Luciaa, siellä jossain ne tuulia kyttäävät.

Iloksemme totesimme, että suomalaisia on muitakin. Pääsimme vaihtamaan mielipiteitä ja kokemuksia. Calimera oli toinen vene, heidät tapasimme Kiilin kanavassa joskus kesällä. Katariina oli toinen venekunta. Jyväskyläläispariskunta viettää sapattivuotta purjehtien. Oli erittäin mukava tavata, ja saimme kannustusta jatkaa. Katariinasta saimme ruokaostoslistan, johon osittain tukeudumme, kun nyt käymme kaupassa täällä. Nyt kun varaudumme n. 15 vuorokauden ja 5 henkilön retkeen, niin muonitus ei ole helppo asia.

Osa 16: Lanzarote - Las Palmas

Koitti se päivä, kun lähdimme Arrecifestä eteenpäin. Ilmat ovat olleet kesäisiä ja tuulet suotuisia. Reitti kulkee pitkin rannikkoa, lentokentän sivusta. Kyllä ihmeteltiin sitä lentokoneiden määrää - yksi kun laskeutuu, niin toinen nousee! Saari ei ole kovin suuri, mutta kyllä sinne turisteja tuntuu tulevan ja menevän. Osin haikeinakin katselimme, että onkohan seassa Finnairin koneita. Muistan joskus katselleemme lentokoneesta merelle - kun näimme purjeveneen, niin tuli tunne, että olisimmepa tuolla, ja nyt taas oli tunne, että olisinpa tuolla lentokoneessa. Välillä tuntuu, ettei missään ole hyvä olla!

Seuraavana päivänä siirryimme heikossa tuulessa Marina Rubiconin suojiin. Satama oli nykyaikainen ja siisti turistikohde kaikkine liikkeineen ja palveluineen. Olimme kolme yötä, tapasimme muutaman suomalaisturistin ja heittäydyimme juttusille.

Navigointipöytä

Tulivuori ja kuu

Sitten oli aika jättää Lanzarote ja siirtyä seuraavaan saareen, Fuerteventuraan. Puerto Del Rosario oli kohteemme, jossa ankkuroimme. Satamassa ei vieraspaikkoja.

Aamulla jatkoimme matkaa. Gran Tarajal oli seuraava satamamme. Taas matka kulki lentokentän vierustaa, koska ne ovat meren rannalla. Koneita meni ja tuli niin, että kyllä ihmiset liikkuvat. Kyseessä oli pieni paikka, jossa tutustuminen jäi pelkkään kaupassakäyntiin ja hetken jutteluun suomalaisen yksinpurjehtijan kanssa. Hän oli Pieliseltä lähtöisin, ja kiertänyt yksin ja muiden kanssa maailman meriä.

Olimme suunnitelleet lähdön aamulla klo 0600, jotta pääsisimme valoisan aikaan Las Palmasiin. Näin myös tehtiin - isopurjeen ja koneen voimin olimme Las Palmasissa klo 2000. Ensimmäisen yön olimme reception-laiturissa. Näin olimme taas uudessa saaressa. Ensimmäinen satama, minkä info varoittaa rotista ja torakoista! Pyysimme neljää vuorokautta - meille luvattiin kaksi, ja olimme kolme.

Siellä oltiin ARC-veneiden seassa, joiden lähtö on 25.11. Jos joku sanoo, että 42-jalkainen vene on suuri, niin käyköön Las Palmasin satamassa näin marraskuussa, mieli varmaan muuttuu. Muutenkin tuntui, että se ei ole meidän paikka. Ihmiset kyllä osaa tuntea arvonsa näiden miljoonaveneiden seassa!

Jatta oli alkanut selvittää muita satamia soitellen ja sähköpostilla. Meidän on ollut tarkoitus siirtyä Canarian eteläosaan ja etukäteen suositeltiin Mogania. Puerto De Pasito Blanco ilmoitti, että tilaa on, ja ollaan täällä nyt ainakin viikko. Mogan myös, mutta ei kelluvalla laiturilla.

Huollamme hiljalleen venettä, sillä 13.11. tulee taas miehistöä, ja tarkoitus on jatkaa etelään Cabo Verdeen/Caribialle! Milloin lähdetään, taas riippuu kaikesta.

Nyt on pari viikkoa "lomaa". On oma hommansa totutella tähän lämpöön tähänaikaan vuodesta, koska koko ikä ollaan oltu Suomen syksyissä ja pimeydessä.

Osa 15: Portugal - Lanzarote

Lauantaina 5.10. n. klo 11.00 alkoi purjehdus kohti Lanzarotea. Sää oli katsottu useaan kertaan ja totesimme, että nyt mennään. Tuulen suunnat ja voimakkuudet tulevat sattumaan viidelle seuraavalle vuorokaudelle niin, että pääsemme purjehtimaan kunnolla.

Pääsimme merelle kauniin ja lämpimän sään vallitessa. Tuulta vain ei ollut tarpeeksi, että kolmen solmun nopeus olisi ylittynyt. Päätimme jatkaa ja totesimme, että oli hyvä, että pääsimme aloittamaan rauhallisesti ja pojat pääsivät tutustumaan veneeseen keveissä olosuhteissa.

Arto Pyysalo on purjehtinut pienen ikänsä. Hän on tehnyn sukeltaja-/palomiesuran, ja on aloittamassa vapaaherran uraa elämänsä tässä vaiheessa. Jussi Luodolla on 46 vuotta merimiesuraa takana. Ei ole sellaista kolkkaa maapallolla, missä hän ei ollut käynyt. Miehet omistavat yhdessä H-veneen, parityö siis onnistuu. Reipashenkiset miehet astuivat remmiin.

Ensimmäisenä päivänä klo 18.00 aloitimme vuorot: 6 h vahtia ja saman verran vapaata. Toisen päivän iltana 18.00-21.00 ja 21.00-24.00 vahdit, niin yövuoro lähti kiertämään. Tuulen voima alkoi nousta niin, että 8 solmun nopeus ylittyi ja matka taittui. Ensimmäinen vuorokausi kattoi 144 mpk ja siihen oltiin tyytyväisiä. Vaikka tuuli ei ollut mahdoton, niin jossain sitä oli, kun aalto oli 2-3 m luokkaa. Ennuste oli ollut 1-2m.

Yövahti eli koravahti.

Toisena yönä tuuli tasaisen voimakkasti. "Rauhallinen" elämä ja nukkuminen ei tahtonut onnistua, vaikka kuinka vapaata oli. Totesimme, että keulan punainen ja vihreä yhdistelmälamppu ei palanut. Kaikki muut valot toimivat. Varavalot eivät siihen hätään löytyneet. Täällä yöt ovat todella pimeitä. Pimeys alkaa 20.00 ja päättyy 08.00, eli puolet on yötä ja puolet päivää. Ihmettelimme, että eikös kuukaan paista näillä leveysasteilla? No, pieni kuunsirppi löytyi myöhemmin, mutta Otava oli oudossa asennossa, kahva melkein vedessä! Onneksi laivaliikenne on hiljaista.

Jossain vaiheessa autopilotti sanoi sopimuksen irti, eli jouduimme ohjaamaan käsin, pelkän astesuunnan mukaan. Päivällä se oli helppoa, mutta jos taivas oli pilvessä, niin ei saatu tähdistäkään apua. Ruorimies joutui oikeasti tekemään töitä.

Seuraavana päivänä loppui kaasu. Yhdentoista kilon pullo oli kestänyt n. 3 kk. Onneksi oli päivä, niin vaihto onnistui, mutta uusi pullo oli 30 mm korkeampi kuin vanha! Onko kukaan kuullut tällaisesta? Ruorimiehen penkki ei mennyt kiinni, vaan jouduimme fylläämään sitä, että istuminen onnistui.

Seuraavana päivänä oli tuulta reippaasti. Suurista mainigeista huolimatta sain tuuliperäsimen tekemään työtä. Se ei tahdo jaksaa pitää kurssia, jos maininki tulee hiukan takaa ja sivusta tuulen ollessa heikko. Aamuyö meni peräsimellä hyvin, ja homma helpottui ja pysyttiin sunnassa, eikä tarvinnut pelätä  jiippiä. Pojat olivat todella helpottuneita, kun kuulivat ettei ruoriin tarvitse koskea.

Oli sovittu, että viimeinen yö tehdään kolmen tunnin hukeja ettei ole liian rankkaa. Aamun valjetessa totesimme, että on mahtavat mainingit, ja aallot sekaisin, mutta tuuliperäsin vaan toimii, ja pitää meitä suunassa. On ne olleet nerokkaita ihmisiä, jotka sitä laitetta ovat suunnitelleet. 12 tonnia massaa ja 12.80 metriä pituutta pysyy suunnassa mokoman vehkeen ansiosta. Mistä se oikein tietää mihin me ollaan menossa?!

Teimme 540 mailin matkaa tasan 4 vrk. Olimme tyytyväisä suoritukseen. Oli helppoa, mutta myös rankkaa, sillä eräänä yönä meidät "yllätti" tiukka tuulirintama. Arto ja Jussi saivat komennon kannelle. Käynnistimme koneen ja teimme kakkosreivin jotta saimme kulun turvalliseksi. Tässä vaiheessa oli vielä käsiohjaus, ja pimeys kumppanina, niin ei totisesti huraata huudettu. Päivänvalossa reivi säädettiin, sillä yöllä muutama köysi laitettiin mistä laitettiin.

Aamulla 9.10. alkoi Lanzaroten vuoristomaisema häämöttää usvasta. Jos Gibraltar näytti mahtavalta, niin tämä oli vielä hurjempi. Julmat kivivuoret siellä täällä. Merestä ovat sinne työntyneet. Kertasimme menneitä päiviä porukalla, ja totesimme, että kertomista jää tästäkin reissusta. Jussikin totesi, että onhan se toista kuin työn tekeminen useita satoja metriä pitkässä tankkerissa.

Isla ls Graciosan satamassa securite oli meitä vastassa, ja ilmoittivat, ettei tänne mahdu, menkää vaikka ankkuriin! Aikamme tiukkasimme, että pitää nyt maissa päästä käymään, niin saimme 2 h luvan kiinnittyä tankkauslaituriin.

Pikainen kaupassakäynti, "maaolut", ja takaisin veneelle. Matkalla huomasimme toimiston, joka osoittautui satamatoimistoksi. Jatta keulaan kysymään, että eikö mihinkään mahdu yöksi. Siellä todella kohtelias herrasmies nyökytteli, ja näytti kuvaruudulta, että menkää tuohon laiturin päähän nyt, ja huomenna on lisää vapaata.

Rannassa paikallinen Securitaksen mies häätää saapuvia veneitä merelle kaikkinen pamppuineen ja käsirautoineen, mitä hänen vyöllään roikkui. Kyllä ihmeteltiin herran toimintaa. Jatta myöhemmin sai hänet jo hymyilemään!

Pojat olivat tyytyväisiä kun kuulivat uutiset, että paikka löytyi kaikesta huolimatta. Päivä jatkui päällikön puhuttelulla ja iltaruokailulla, muistellen matkan tapahtumia.

Päällikön puhuttelun jälkeen ei miehistö mennyt tämän murheellisemmaksi!

Olimme satamassa kaksi yötä, hinta 22 euroa. Vesi, suihku, wc, mutta ei sähköä. Tämä on halvin matkan aikana kohdattu satama, jos ei lasketa ankkurointia.

Jussi on pyytänyt talonmiehen paikkaa, jos vene jää joskus satamaan ilman meitä. Tai sitten ottopojan hommaa. No, asiat ovat käsittelyssä, menevät varustamon kokouksiin! Arto sanoi, soittele jos tarviit hyvvää miestä, täs siul on sellainen. Tosi on.

Arto ja Jussi aloittivat paluun 12.10. lennolla Madridiin, josta junalla Malagaan, mistä Arto jatkaa Kinskin kanssa Suomeen sitten joskus. Jussi jää talviasunnolleen kevääseen asti, sitten palaa Suomeen. Näin ne seikkailut jatkuvat!

Vuokrasimme Arrecifessa auton saarikierrosta varten. Kyllä maisema on näkemisen arvoinen. Turha sitä on sanoin yrittää kuvata. Puhukoot kuvat sen puolesta.

Keskiosasta saarta

 
Ihmisen sitkeyttä osoittaa, miten tännekkin on kaivauduttu asumaan.

Tuolta jostain tultiin!

Vihreys on harvassa. Omalla tavallaan on kaunista kaikki se, mitä luonto on tehnyt. Ei siihen ihminen koskaan pysty, vaikka mitkä vehkeet ja koneet on käytössä.

Kaikki kunnia ja kunnioitus niille menneille sukupolville, jotka tämänkin saaren ovat asuttaneet!

Osa 14: Gibraltar, ja elämää Albufeirassa

Aamutoimien jälkeen Jatta lähti selvittämään sataman hintoja. Syksyllä on halvempaa ja lokakuussa hinnat tulee alas, koska sesonki on ohi. Tämä satama on melkein täysi, koska esim. lokakuussa meidän vuorokausihinta on 12.88 +alv. Kuukauden voisi pitää 344,27 eurolla. Eli tämä on meille kohtuuhintainen tukikohta, sillä välin kun odotamme miehistöä.

26.9. suuntasimme rannalle, koska satamassa ei ollut tuulen värettäkään ja lämpöä 25-30 astetta. Kohti vanhan kaupungin uimarantaa. Ihmisiä on pilvin pimein, ja he ovat tietysti jo hiukan vanhemmansorttisia. Mereltä sentään kävi tuuli, ettei se hikoilu ollut aivan tolkutonta.

Meriveden lämpötila oli n. 24 astetta, ei siellä kylmä tullut. Täällä on kaikki virikkeet: sukellus, varjoliidot, pikaveneiden kyyditykset ja luolastojen risteilyt. Portugalin rannikko on kuin reikäjuustoa, isompaa ja pienempää aukkoa koko rantatörmä täysi.

Pois tullessa syötiin omeletit. Palasimme veneelle kävelykatujen kautta, kello oli 19.00. Suihku ja tyttärelle sähköposti, ja homma oli taas yhden päivän osalta paketissa.

Herätys 27.9. ja pikainen aamulenkki tuoreita sämpylöitä hakemaan. Ei ehtinyt päivä paljoa edetä, kun pilvet nousi ja alkoi tuulla ja sataa. Se siitä helteestä. Tuli toimistopäivä. Pienen sadetauon aikana käytiin marinan receptionin kautta varaamassa auto seuraaville päiville, 79 euroa kahdelta päivältä on kohtuuhinta. Nyt sitten mietimme mennäänkö länteen, itään vai pohjoiseen. Illalla sade taukosi niin, että tehtiin kävelykierros vanhaan kaupunkiin. Kyllä siellä elämää on, ja porukkaa riittää, oltiin kuulevinaan suomen kieltäkin.

Jatkamme satamaelämää, koska täydennysmiehien lento Malagaan on 1.10. Osa majottuu Fuengirolaan koko talveksi, mutta lähtevät meidän kanssa heittämään keikan sinne Kanarian suuntaan. Tilasimme Iridium-sateliittipuhelimen, SIM-kortin, ristisanatehtäviä, pari Etelä-Saimaa-lehteä, lenkkimakkaraa ja hapankorppuja!

28.10. ilma on jo parempi, ja iltapäivällä auton vuokraus. Aloitamme autoilevan turistin elämän.

Länteenhän sitä lähdettiin, kohti Euroopan lounaisinta kohtaa. Cabo de São Vincente, tai englantilaisittain Cape St. Vincent on tämä majakka ja majakkaniemi.

Paikan mainoksessa lukee, että Euroopan voimakkain majakkalamppu linnoituksineen on täällä. Kyllä paikka teki syvän vaikutuksen jyrkkine kallioseinämineen. Tuli tunne, että maa loppuu tähän, ja meri ja sen vesi hallitsee siitä eteenpäin. Maan pinta-alasta on 60 % on 1,6 kilometriä syvää merta! Kuten Philip Ball on huomauttanut, meidän pitäisi planeettaamme kutsua Vedeksi eikä Maaksi!

Pikainen käynti paikallisessa museossa, ja Ponta de Sagres -niemen kautta veneelle. Tällä alueella näyttivät Euroopan lainelautailijat ja muut sen alan harrastajat kokoontuvan. Oli liikkeet ja sen alan yritykset edustettuina.

Kaupassa huomattiin, että eivät olleet eläkeläiset valtaosana, vaan huivipäiset ja muuten muodikkaat nuoret.

Varmaan 50 metriä korkeat kalliot ja niiden välissä olevat hietikot muodostavat sellaiset aallot, että alta pois.

Koitti seuraava aamu ja lähdimme kohti itää ja Espanjaa. Sevillasta suunta etelää kohti Cadizia ja Gibraltaria. On nopeata matkustaa lähes 60 solmun nopeudella moottoritietä.

Jos teki lounaiskärki vaikutuksen, niin tämä salmi ja sen vuoristo mykistivät. On siinä ollut luojalla luomista, että on saanut paikalleen ne kaikki kivet sun muut lohkareet. Piti parikertaa ajaa ympyrää ennenkuin uskaltautui tulliin, jossa tullimies katsoi passit ja kysyi, että eikö kaikki suomalaiset ole hoikkia, ja taputti vatsaansa. Mitä lie sitten tarkoittanut?

Lentokentän läpi ajoimme Gibraltarille, joka on Britannian aluetta kaikkine apinoineen. Britannia hallitsee aluetta kuulemma niin kauan kuin on apinoita. Sisäpiiritietojen mukaan niitä tuodaan sinne salaa vuosittain lisää. Täältä löytyi myös majakka, viime sotien muistomerkkeineen. Puolalaisilla on ollut jokin ensirooli Gibraltarin sotaisassa historiassa.

Koko miljöö ja sinne rakennetut tunnelit, niin kuin tietkin ovat kyllä maksaneet, kuten myös vaatineet suunnittelua. Itse Gibraltarin "kaupunki" on täyteen ahdettu korkeita kerrostaloja kaikkine Englannin lippuineen. Ei kyllä viihtyisyydellään hurmannut. Varmaan Englannin valtio on ostanut liput jokaiseen taloon ja ikkunaan. Oli niitä niin paljon, että ei ollut epäselvää ketä täällä oli ja eli.

Matka Gibraltariin oli suunniteltu niin, että lähdetään ja katsotaan miten käy ja aika riittää. No se moottoritienopeus ei riittänyt päiväkeikkaan, vaan lähdettiin etsimään yösijaa.

Palasimme lentokentän läpi mantereelle ja Espanjaan. Oltiin lähdetty Portugalista, Espanjan kautta Brittien valtakuntaan ja taas palattiin Espanjaan. Lähistöltä ei löytynyt majataloa eikä muutakaan yösijaa. Aloitimme paluun moottoritietä kohti Cadista ajatellen, että kai sieltä joku motelli tulee vastaan. Ei tullut. Ajoimme ja ajoimme ja tunnelma tiivistyi. Totesimme, että kun ensimmäinen sängyn kuva on tien varressa, niin se katsotaan. Noin 50 kilometrin jälkeen sellainen tuli.

Löytyi pieni kylä, Alcalá de los Gazules. Sieltä löytyi hotelli 25 eurolla per henkilö. Siisti huone. Oltiin ainoat asiakkaat. Vastaanotossa ei puhuttu kuin Espanjaa, mutta kaikki selvisi.

Oli outoa: huone, televisio, wc, kylpyamme ja puhtaat lakanat. 98 yötä oli nukuttu veneessä! Onhan veneessäkin puhtaat lakanat, mutta silti.

Tavarat huoneeseen ja kylää katsomaan. Alkoi sataa vettä ja mentiin baariin. Tilattiin valkoviinit ja toisetkin, kun totesin siinä kosteassa ilmassa, että meillä on huone, ja telkkari ym., ja istutaan täällä sateen keskellä, mikä vika meissä on? Ollaanko jo "vesittymässä"?

Menimme kioskin kautta hotellille, johon oltiin sovittu syöminen. Meille oli katettu pöytä erikseen ja palvelu oli hyvää, kuten oli ruokakin. Italian kinkku, juusto ja salaatti valkoviinillä. Iltapala oli siinä.

Ilmat ovat muuttuneet epävakaiksi. Menomatkalla Gibraltariin oli ulkolämpötila auton mittarissa 28 astetta ja tullessa 23. Ei siis kylmää, mutta ei hellettäkään. Nämä kolme viimeistä päivää on välillä satanut, ja välillä taas ei.

Taas 60 solmun nopeutta kohti Albufeiraa, jossa piti olla 15.30.

Moottoritie oli hyvässä kunnossa ja liikenne joustavaa. Huomion arvoista oli, että sadekuuron sattuessa kaikki pudottivat nopeutta. Kukaan ei ajanut jääräpäisesti 120 km/h.

Tiistaina 1.10. Jatta lähti etsimään kampaamoa, koska ei Sevillan parturiin ehditty. Arska soitti Malakasta, että täällä ollaan, ja linja-autolla tulevat Faroon perjantaiaamuna. Meillä oli pari päivää aikaa huoltaa venettä.

Päätin pitkän harkinnan jälkeen vaihtaa polttoainesuodattimet. Ensiosuodatin oli helppo homma, mutta koneen kupeessa toinen oli hankalampi. Harkinnan jälkeen kumpikin tuli vaihdettua. Ilmaus oli minun ensikokemus tälle moottorille, ja siinä sitä tuskaa olikin. Teetti työtä, ja vaati hikeä, ja manauksiakin. Lopulta onnistui, ja soitto koneen kunnostajalle Mikkeliin, että mikä se tekniikka on, ei se voi olla näin vaikeata. No, nyt on ohjeet, ja odotetaan seuraavaa kertaa, miten sitten käy.

Keskiviikkona koitti konehuoneen puhdistus, löpön hajut pois. Päivä meni pienissä hommissa.

Torstaina korjasimme vessan valon ja kunnostimme välijohdon, jolla voi syöttää aggregaatista sähköä veneeseen. Laitoimme kumiveneen kasaan, koska se vie kannella tilaa, ja aiheuttaa liikkumiselle haittaa.

Vuokrasimme auton klo 15.00 ja lähdimme juomavesien ostoon. Soitimme Artolle, mikä on tilanne, ja selvitimme, että heidän linja-autonsa on Farossa 02.00 perjantaiaamuna. Luvattiin olla vastassa. Tätä varten auto vuokrattiin uudelleen.

Perjantaiaamuna 02.00 oltiin vastassa Faron linja-autoasemalla: Arto Pyysalo ja Jussi Luoma saapuivat Malagasta miehistöksi. Perjantai huilattiin ja katseltiin paikkoja sekä Albufeiraa.

Lauantaina lähdemme merelle, ja nyt on edessä noin viisi päivää purjehdusta. Otimme suunnan Lanzarotea kohden, matkaa n. 520 mpk. Tällä hetkellä tuuli on heikko, mutta myötäinen. Sääikkuna lupaa hyvää purjehdusilmaa. Päiväkirjan päivitykset jatkuvat, kunhan olemme taas nettiyhteydessä. Meillä on Iridium-sateliittipuhelin jolla voidaan ottaa tarpeen tullen yhteyksiä.

Osa 13: Lagos - Albufeira

Lähdimme Lagosista viiden vuorokauden oleskelun jälkeen kauniissa säässä. Lasku oli 301 euroa! Olihan siellä siistiä, turvallista, jne, mutta silti.

Lagosin suojaisa hiekkaranta.

Marina mainosti parin mailin päässä olevaa Alvoria turvalliseksi ankkuripaikaksi. Suuntasimme sinne "säästämään". Emme ole vielä kuluneesta kolmen kuukauden jaksosta tehneet tilinpäätöstä, mutta määrättyyn budjettiinhan näiden kustannusten pitää asettua. Vararahasto on sitten vararahasto, ja asia erikseen.

Saapuessamme Alvorin joensuistoon ajettiin hiljaa sisemmälle ja huomattiin, että on korkean veden aika, ja vain 4-5 metriä vettä. Kartta lupasi 2 metriä, ja ajattelin, että onhan siinä varmaan varaa. No, sitten vesi alkoi laskea, ja virtauksia oli sinne ja tänne. Ankkurissa poukkoiltiin kuin pässi narussa. Pakko oli siirtyä toiseen paikkaan. Poiskaan ei päässyt, kun syvyys näytti 2.5 metriä.
Ankkuroimme ja yö meni.

Seuraavana päivänä siirryimme korkean veden aikana pois muiden veneiden seasta, ja otimme lisää ankkuriliukumaa. Alla oli mutapohja ja pito oli mitä oli. No, seuraava laskuvesi tuli, ja taas virtaamat tuulen kanssa ajoivat veneen niin matalaan, että se seisoi kölistään mudassa. Taas siirsimme hiukan ankkuria, ja pari yötä meni hyvin, kun olimme joen keskikohdassa.

Aida ankkurissa Alvorissa.

Kävimme kumiveneellä ostoksilla Alvorissa. Pieniä ampiaisia oli ollut koko ajan veneessä, mutta ne kävivät pistelemään vasta viimeisenä päivänä. Siinä vaiheessa totesimme, että nyt täältä pois. En suosittele Alvoria kuin nostoköliveneille tai korkeintaan 1,50 metrin syväyksille, vaikka on kuinka halpaa. Paikka on stressaava. Yksi katamaraani ajoikin hiekalle, ja oli siellä kuivilla laskuveden aikana - ei heilunut eikä huojunut.

Laskuveden hiekkaa ja jumiutunut katamaraani.

Portimão oli seuraava etappi, ja sinne oli matkaa noin 5 mpk. Paikka oli viimeisen päälle hieno. Hotellien keskellä marina, missä sähköautot ajelivat ja kuljettivat hotellivieraita sinne sun tänne. Laitureissa oli tilaa, kun ei ole sesonki enää täälläkään. Turistikohde, mutta rauhallinen sellainen, ja kaikki mitä ihminen tarvitsee, eikä niin hirveän kallis.

Täällä on matkat lyhyitä, kunhan ei lähde oikomaan, niinkuin tehtiin yhdellä apteekkireissulla. Oikaisimme yhden matkailuautoparkin ohi, eli kierrettiin varmaan kymmenkertainen matka, ja taas ei tiedetty suuntia, ennen kuin löytyi meri. Nyt saan kuulemma oikoa itse, mutta Jatta ei lähde mukaan.

Kymmenen mailin purjehtimisen jälkeen olemme Albufeirassa, ja nyt sellaisessa altaassa, mihin ei tuuli pääse kallioporallakaan. Olemme taas hotellien keskellä, ja eivät vie virratkaan.

Meillä on reilu viikko aikaa siihen kun seuraava miehistö tulee mukaan. Madeiran suuntaan pitäisi siirtyä, jotta kesäkelit jatkuisivat. Tämän takia emme aja Gibraltarille kiivaasti - matka takaisin Madeiran suuntaan vaan pitenee.

Meidän mittapuun mukaan on edelleen hellekelit: vesi 22 astetta ja ilma päivisin 24-26, ei siis valittamista.

Osa 12: La Coruña, Espanja - Lagos, Portugal

Aikanaan koitti se päivä, että lähdimme La Coruñasta kahdestaan eteenpäin, oikealle Atlannin valtamerelle.

Ensin tankkaus, koska se jäi tekemättä satamaan tultaessa, ja nyt harmitti. Tankille mennessä kuultiin tervehdyshuudot, jotka tulivat toisesta suomalaisveneestä. Pariskunta tuli tervehtimään, ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Todettiin, että etelään menossa ollaan. He asuivat ranskassa ja olivat tyytyväisiä siellä oloon.

Päästiin merelle sataman maingeista ja matka taittui purjein komeasti.

Noin 35 meripeninkulman jälkeen ensimmäinen ankkurointi, joka onnistui toisella kertaa niin, että ankkuri piti. Aamulla matka jatkui. Myöhemmin taas ankkuripaikka, ja kerralla kiinni. Kummallakin kerralla kun lähestyttiin rantaa, saimme kovat vihurit. Jenuan rullaus oli tuskaa, koska sisäänkelaus ei ollut vinssin kautta. Nyt sitten on.

San Vicente do Crove oli seuraava paikka. Ei taas kortti kelpaa kaupassa, koska paikka oli rikkaiden kesäpaikka, missä asutaan kaksi kuukautta ja sitten pois. Kauppias soitti meille taksin, jolla menimme centrumiin, mistä löytyi pankkiautomaatti, minkä jälkeen takaisin ostoksille.

Vigossa pyöräiltiin ja katseltiin maisemia.

Bajone ja satamamestari tuli kumiveneellä vastaan ja ohjasi meidät paikalleen. 

La Coruñan lähdön jälkeen oli valtaosa matkasta tultu purjein, ja tuli tunne, että näin on hyvä, ei ole polttoainekustannuksia. Matka jatkui kuitenkin seuraavana päivänä koneella Via do Casteloon. Satamamestari oli taas vastassa ja ohjasi meidät mooringseille niin, että hän laittoi veneemme kiinni itse, kun emme heti tajunneet systeemiä. Eli laiturissa on naru, joka kaivetaan esiin ja kuljetetaan veneen perään, kiinnitetään takaknaapiin, ja vene on ankkuroituna perästä.

Vieressä oli ranskalaisvene, jossa sympaattinen pariskunta.

Meillä oli kiire Portoon, josta Pertti Hänninen ja Sauli Rantsi olivat tulossa vahvistamaan miehistöä. Pertiltä puuttui Porto-Lagos-väli Lappeenranta-Karibia-matkasta ja hän kysyi, että voisiko saada tämän välin meiltä. Voi sitten vanhainkodissa pysyä porukoissa, kun kehutaan, kuka mitäkin matkoja on purjehtinut!

Portosta suuntasimme merelle koneella, sillä pojat olivat tuoneet mukanaan tyynet kelit.

Aveirossa etsittiin satamaa huviveneille, mutta sitä ei sitten löytynyt. Paikalliväestö viittoili meidät lauttakipparin veneen kylkeen, ja aloitimme tutustumisen paikalliseen elämään. Siinä ei ollut paljon katsomista. Yksi rantakatu ja muutama kauppa, mutta ei maksanutkaan mitään.

Puolilta öin meidät koputeltiin hereille ja kerrottiin, että lautta oli rikki, ja meidän kylkivene lähtee hoitamaan lauttaliikennettä. Kyllähän sitä tuskailtiin, että mitä nyt, kunnes saimme lauttarampista paikan, jossa sitten torkuttiin loppuyö.

Figueira da Fozissa olimme kaksi yötä, kun kenelläkään ei ollut kiirettä, ja Jatta kertoi voivansa pestä pyykit, kun niissä menee aina koko päivä. Ohjasimme ensimmäisen kerran niin, että ensin menimme ilmoittautumislaituriin, teimme tuloselvityksen ja täytimme maihinnousupaperit. Tankkasimme samassa yhteydessä ja meidät ohjattiin laituriin. Bensanmyyjä opetti Pertille Portugalin lukusanat siinä odotellessa Jattaa, kun hän hoitaa kielitaitoisimpana tämän virallisen puolen.

Penicheen saavuimme n. klo 20.00. Löysimme sisälaiturista paikan, joka ei ollut vierailijoille tarkoitettu. Teimme itse tilaa koskemalla laiturissa olevaan kumiveneeseen, minkä jälkeen saimme heti sataman Securitaksen mieheltä tiukkasanaisen luennon: never, ever touch police boat. Kumivene osoittautui siis poliisiveneeksi. No, herra leppyi sitten, osoittautui hyvin ystävälliseksi, ja lainasi meille oman kulkukortin, että pääsimme käymään maissa. Tässä paikassa oli kaksi vessaa, joissa oli puolen neliön suihkutila, eli ei paljon kehumista, joskaan ei maksanutkaan paljoa.

Seuraava päivä oli sitten täyttä purjehtimista kohti Lissabonia. Jouduimme rullaamaan keulapurjeen pois aallon noustessa niin suureksi, ettei ohjaus ollut enää turvallista. Isopurjeella aaltosurffi nousi yli 10 solmun. Muuten nopeus oli noin 8 solmua. Vene on vakaa ja turvallinen, kunhan pysytään kyydissä.

Lissabonissa oltiin kolme yötä, ja Sauli matkusti kotiin omille kiireilleen. Siellä ei ollut "köyhiä", kun yö maksoi 57 euroa. Vieressä oli suomalaisvene Marisol, ja toisella puolella suomenruotsalainen, jonka kippari oli muuttanut 10-vuotiaana Göteborgiin, mutta säilyttänyt suomenkielen taidon. Kaikki olivat menossa Kanarialle.

Lissabonista purjehdimme Sinesiin, missä mietimme seuraavaa legiä niin, että lähtisimme illansuussa, ja ajaisimme yön ja olisimme aamun valjetessa Lagosissa.
Näin tehtiin, ja yö Peten kanssa ajettiin, ja kerrattiin niin menneitä kuin tulevia. Tuttavuutemme ylettyy vuoteen 1965. Isopurje oli ylhäällä, mutta tuulta ei ollut, niin ei apua purjeestakaan.

Lagosissa huomaamme, että olemme jo etelässä. Ilma on tasaisen lämmintä ja koko ajan on shortsikeli.

Meitä kävi tervehtimässä Kalifornialainen 56 Swanin omistaja ja totesimme, että joku näissä veneissä on, mikä yhdistää omistajatkin. Pete netitti itselleen lentolipun ja hotellin Farosta.

Illalla kävimme syömässä ja tarinoimme menneitä purjehduskokemuksia, jotka olivat muistojen arvoisia!

Aamupäivällä kävimme tutustumisretkellä kaupungissa, ja merta katsomassa. Paikka on siisti ja mukavan tuntuinen. Pois tullessa Pete tarjosi minulle merimatkan joen yli perämoottorilautalla. Kuulemma pitää risteillä, ettei tuntuma unohdu.

Joen toisella puolella totesimme, että juna lähtee vajaan tunnin kuluttua. Takaisin päin siis, mutta jouduin maksamaan itse 0,60 e, kun tarjous oli vain menomatkasta! Pikamarssia veneelle, kassit mukaan ja asemalle niin, että 10 min jäi varaa junan lähtöön. Pete on nyt ilmastoidussa hotellissa!

Osa 11: Laiturielämää La Coruñassa, ja Espanjanturismia

Olemme olleet viikon La Coruñan satamassa, ja ajattelin kerrata viikon tapahtumia, kun siihen on nyt aikaa. Ei ole vaikea keksiä, miten ajan saisi kulumaan...

Tulimme Biskajan yli siten, että olimme täällä 18.8. Pekka ja Vele aloittivat lennon etsimisen maanantaina. Matkatoimistossa asiat selvisivät ja heidän lentonsa sinne Lappeenrantaan lähti täältä 21.8 klo 7.00. Vietimme pari päivää heidän kanssa juhlistaen purjehdusta, sekä tutustuen La Coruñan nähtävyyksiin. Pojat tuntuivat olevan tyytyväisiä kokemuksiin, kun Velekin ilmoitti, että eteläisin paikka, missä hän oli käynyt, oli Tallinan Mustamäen tori. Liekö totta?

Keskiviikko meni paikkojen uudelleenjärjestelyssä, sillä parikin henkilöä aiheuttaa omat järjestelynsä. Tilathan ovat purjeveneessä rajalliset. Elpyminen neljän päivän lähes yhtäjaksoisesta merelläolosta, ja vastuusta mitä päälliköllä on, ei enää tässä elämänvaiheessa käy niin, että juodaan pullo keltaista jaffaa ja katsotaan kymmenen minuuttia pimeää nurkkaa. Nuorena se kävi näin. Kippareita ja muita pätevia aluksessa voi olla vaikka kuinka, mutta vain yksi on se, joka vastaa sitten oikeudessa, ja muutenkin, jos jotain sattuu. En tiedä, kuinka moni on miettinyt, mikä veneilyn ja vene-elämän todellisuus on, jos asiat eivät mene kuin suunnitellaan.

Torstaina tehtiin sitten koneen huoltoa ja öljynvaihto, ja todettiin latausreleen viallisuus. Tilattiin uusi Urheilu-Koskimiehestä Lappeenrannasta. Saksassa näin hyllyssä Blue Sea Systems -tarvikkeita, mutta täältä niitä ei löydy, vaikka kolmella taksilla käytiin läpi nämä paikalliset liikkeet. Taksi ei maksa paljoa - vitosella on ajettu kaikki ne tarvittavat matkat. Meille on tulossa vahvistus 2.9., ja he tuovat releen tullessaan. Nyt on kaapelilla tehty ohitus, ja lataus toimii koneella ajettaessa.

Perjantain suurin homma oli kumiveneen kasaus. Olin ostanut Motonetistä uuden veneen, ja siinä paketissa kuljettanut tänne, kun ei vienyt paljon tilaa. No, sainhan sen kasaan, kunhan aikani ihmettelin venttiilitekniikkaa. Ei se iso kumivene ole, mutta kai sillä kaksi pärjää. Koneella en vielä edes koettanut. Tästä eteenpäin on mahdollisuuksia ankkuriyöpymisiin, joten voi olla, että kumivenettä tarvitaan.

Lauantaina vuokrasimme auton ja kiersimme pohjoista Espanjaa. Matka alkoi n. 9.30 kohti Ferrol-nimistä kaupunkia. Reitti käsitti paikkakunnat Atjos, Cadeira, Viveiro ja Fox, minkä jälkeen aloitimme paluun kohti La Coruñaa.

Jos on meri kuoppainen, niin on nämäkin maisemat. Matka oli ylös ja alas ajoa. Tiet olivat hyväkuntoiset ja maisemat jylhän mahtavat! Kartan mukaan on useampia yli 500 metrin töyssyjä. Ajoimme moottoriteitä ja niiden alapuolella kiemurtelevia pienempiä teitä, joilla ei ollut tiemaksua. Jouduimme kaksi kertaa maksamaan 1,80e ja 0.55e tien käytöstä.

Liikenne ei ole hirveän vilkasta kaupunkien ulkopuolella, joten hyvin pärjättiin. Kertaakaan ei pillit soineet. Saattoivat tunnistaa auton vuokravehkeeksi, ja jättivät turistin rauhaan... Kaikki pyrkivät auttamaan, ja opastivat jopa vapaan parkkipaikan löytämisessä. Muutenkin ihmiset ovat ystävällisiä ja auta armias, jos osaat jonkun sanan Espanjaa, niin hymy on todella aitoa. Jatta on paikalliskieltä käyttänyt, ja saanut hyvälle tuulelle niin ympäröivät ihmiset kuin meidätkin.

Paluumatkalla sitten kaasuteltiin niin, että jouduimme kaupunkiin, ja ei tiedetty missä oltiin. Epäilin, että kartanlukijani nukahti... No, selvisimme sitten, koska sieltäkin löytyi ranta, ja silloin veneilijä löytää suuntimat. Kujilla, joihin auto juuri mahtuu hän on aivan onneton...

Kauppareissun jälkeen olimme veneellä klo 21.00, ja väsyksissä. Oli tarkoitus jatkaa aamulla matkaa etelään, mutta sen sijaan meni tätä kirjoittaessa...

Toivottavasti sieltä kotijoukoilta ei tule etenemisen suhteen paineita, sillä ei kukaan tilaa etelänmatkaa päiväksi, ja lähde sitten kotiin. Meillä oli La Coruñassa varaus viikoksi. Satamamaksuissakin on ilmaisia päiviä, ja siten tämä ei niin hirveitä maksa. Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, ja oikein neuvottiin ravintolassa, että mitä maustetta mihinkin laittaa. Ilmat ovat välillä helteisiä, kuten 28 ja 22 nyt. Yöt viilenevät, joten hyvin nukutti tänään, kymmeneen asti!