Osa 24: Tyrell Bay - Rodney Bay - Curacao ja takaisin

Palasimme St. Lucialle saamaa reittiä kuin olimme menneetkin. Yksi uusi satamalahti siihen matkaan mahtui, joka ei sitten ollutkaan mukava kokemus. Ankkurointi tuotti vaikeuksia, eikä pitoa tahtonut saada. Kolmen yrityksen ja yhden pohjakosketuksen jälkeen saatiin ankkuri pitämään. Yö oli rauhaton, jatkuvaa keikutusta. Lahti oli niin suojaton, että maininki pääsi sisään lahteen, ja viskoi venettä sinne sun tänne. Lahti oli Mayreau-saaren pohjoisessa kärjessä. Lahden kannas oli todella nätti ja katsomisen arvoinen paikka.

Lähdimme Bequialle, jossa olimme kolme yötä. Tykästyimme paikkaan ja sen meininkiin. Vene oli poijussa lähellä rantaa, johon pääsi soutamalla, ja tuulelta suojassa. Iltaisin kuului rannalta vaimea musiikki, ja aamulla kukko kiekui rannalla, mihin herättiin. Kukoilla on kansainvälinen kieli, ne kiekuvat samalla tavalla kai kaikkialla, eli kukkokiekuu! Oli aivan kotoinen olo! Tapasimme Bequialla Ironsiden pariskunnan eli Jääskeläiset. Heidän kanssaan ajoimme paikallisbussilla lentokentälle. Lähetettiin ja vastaanotettiin kaksi konetta ja käveltiin marinaan takaisin.

Bequialta starttasimme St. Vincenttiin. Tullauduimme sisään Wallilaboussa ja ulos samalla kertaa.

Aamulla klo 7.00 oli startti kohti Rodney Bayta, johon saavuimme ristikkäisessä aallokossa klo 17.30, eli juuri ennen hämärää. Olimme olleet kuukauden reissussa ilman makeavesisuihkua. Ei me likaisia oltu, merivesikin puhdistaa! Alkoi valmistautuminen lomamatkaan Trinidadin kautta Curacaohon.

Lomalento Curacaohon lähti St. Lucian kentältä 12:30 PM. Saapuminen Trinidadiin 1:20 PM, lähtö taas 2:10 PM, ja perille saapuminen Curacaossa 4:25 PM. Eli lentäen matka taittuu!

Lento meni niitä saaria seuraten, mitä olimme purjehtineet kuluneen kuukauden. Oli hienoa nähdä ne myös ilmasta. Tunnistimme paikat ja lahdet, missä olimme olleet. Tuli Karibialainen fiilis, mitä ei aina merenpinnassa koe. Koneet olivat ATR72-600-tyyppisiä potkurikoneita, jotka vaikuttivat hyväkuntoisilta ja uusilta, tai ainakin hyvin siisteiltä. Ei mitään moittimista, mutta kylmä tahtoi tulla. Lentoyhtiö oli Liat, joka operoi ilmeisesti saarten väliä.

Kyllä tunteet seikkailivat siinä lennon aikana ties missä, kun kohta tavataan Siiri, Saimi, Terhi, ja Tomi taas pitkästä aikaa. Heidän mukana oli Koikkalaisen perhe: Tero, Laura ja lapset Iita ja Oona. Tomin sisko Virpi oli tullut myös Sveitsistä tähän joukkueeseen mukaan.

Kyllä menoa ja meininkiä oli, mentiin sinne ja tänne. Ei aina tiennyt missä ollaan! Oltiin kahdella uima-altaalla tai meressä, aamupalalla ja iltaisin syömässä. Bussikuljetukset kaupunkiin tai kauppaan kahdesti päivässä olivat ilmaiset, eli menoa oli, sen kun valitsi. Ravintolat kävivät hakemassa myös "ilmaiseksi", kun heille teki pöytävarauksen. Meidät haettiin kerran kahdella autolla, kun vahvuutemme oli 11 henkilöä.

Kyllähän se hotellielämä isoa on, kun kaikki on valmista, ja hoidetaan siivoukset ym. henkilökunnan toimesta. Aamuisin oli aamupala rantahietikolla palmujen alla! Omeletteja syötiin joka aamu, lohen ja katkarapusalaatin kanssa. Turvotus sen kun jatkuu. Saimikin sanoi, että Kustin maha on pullistunut lisää! Minä olen heille Kusti, sillä isoisäni oli Kusti, ja minä olen kuulemma Kustin näköinen. Tämä on kunnioitusta isoisääni kohtaan.

Kävimme merileijonaesityksessä, ja delfiiniesityksessä. Suuret akvaariot esittelivät merellistä eläimistöä. Snorklattiin. Tomi kävi sukellusafareilla - sitä toimintaa oli suurilla aluksilla, jotka lähtivät hotellin rannasta.

Hotellin nimi oli Lions Dive Beach Resort Curacao. Rannat ja miljöö olivat aivan huippua: siistiä, hoidettua, vartioitua, jne. Koimme lasten karnevaalikulkueen, mistä ei puuttunut mitään, mitä Riossa on, paitsi esittäjät olivat lapsia.

Loman huipennus oli sitten viimeinen yö: Siiri ja Saimi tulivat meidän huoneeseen yöksi. Siinä me pötkötimme, Mummo Saimin ja Kusti Siirin vieressä. Huoneistossa oli kaksi parivuodetta: hyvin mahduttiin. Kahdeksalta Terhi jo koputteli, että aamupalalle, ette kai te enää nuku. Myö kyllä nukuttiin.

Eivät tainneet vanhemmat saada nukuttua, kun Hemulit olivat meillä yötä, ja saivat vierihoitoa pitkästä aikaa. Eivät kyllä kerenneet kertoa, mitä vanhemmat sanovat tai tekevät, niin kuin ennen vanhaan silloin, kun mekin vietimme maallista elämää! Mutta se aika vielä tulee, kunhan maltetaan odottaa. Kaikki neljä lasta, kun tulivat meidän hotellihuoneeseen, kysyivät mennäänkö laatikolle. Meillä oli laatikko, missä oli hyvää lapsille... Jääköön sanomatta mitä, voitte vaan arvata!

Keskiviikkona ryhmä alkoi hajaantua, Kun Virpin kotimatka alkoi ja itkuhalauksin erottiin. Meillä muilla oli perjantailähtö niin, että Suomen lento lähti 5:10 PM ja St. Lucia 5:15 PM. Meidän lentomme myöhästyi 1,5 tuntia ja Amsterdamin kone 3 tuntia. Kaikki ovat kotiutuneet ehjänä ja yhtä kokemusta rikkaampana.

Martinique on seuraava kohde, mistä Matti jo soitti ja ilmoitti, että ovat siellä Sohfin kanssa. 

Osa 23: Tyrell Bay

Olemme olleet tässä Tyrell Bayn lahdella kolme yötä, ja ankkuripaikka on ollut turvallinen. Pari kaupustelijaa kävi tarjoamassa mm. viinejä ostettavaksi. Satamaoppaat sanovat, että älkää ostako, he ovat laittomia kauppiaita. Täällä on vaikea erottaa, mikä on laitonta ja mikä laillista.

Rannasta tai sen läheisyydestä löytyy kaikki mitä tarvitaan. Jatta pesetti säkillisen pyykkiä, maksoi 25 ESD eli n. 7 EUR.

Kauppojen ollessa lauantai-iltapäivänä kiinni hyppäsimme paikallisbussiin ja menimme Hillsboroughun, joka on isompi paikka, ja jossa on useampi kauppa. Bussin kuljettaja näki, kun sataman aallonmurtajalle kiinnittyi kumivene. Hän ajoi oitis sinne ja tarjosi kahdelle purjehtijalle kyytiä. Herrat selittivät, että ottavat taksin, kun tarvitsevat polttoainetta. Heillä oli kolme kahdenkymmenen litran kanisteria mukana. No problem, sanoi bussikuski, kyytiin vaan, niin hän vie huoltoasemalle, joka oli siellä Hillsboroughssa, matkaa n. viisi kilometriä. Niin herrat pääsivät bensa-asemalle, johon heidät jätettiin. En tiedä, veikö bussi heidät takaisin, vai miten lie menneet. Täällä nämä paikallisbussit eivät aja ohi, eikä tarvitse perässä juosta, vaan ne tööttäävät,  pyytävät kyytiin, ja kysyvät mihin ollaan menossa!

Me saatiin kauppareissu tehtyä, ja lähdimme odottamaan paluukyytiä bussiasemalle, mihin meidät ohjattiin. No, siinä odotellessa ajoi kadunvarteen leipomon pakettiauto, ja ihmiset ostivat tuoretta leipää. Minä menin sinne sekaan, ja palasin lämmin leipä kainalossa. Laillinen kauppa vai ei, en tiedä. Bussi tuli, ja meidät huudettiin kyytiin, että Tyrell Bayhin mennään.

Bussi kierteli ja kaarteli pitkin pitkin kukkuloita, eikä mennyt samaa reittiä mistä tultiin. Jatta jo kyseli, että mihinhän sitä ollaan menossa. Tuli kiertoajelu siinä samalla. Kyyti maksoi 7 ESD suuntaansa kahdelta.

Edellisen päivän kävelyretkellä Lindholmien kanssa saavuimme pienen kaupan eteen. Pelipaitaan pukeutunut kaveri kävi keskustelua henkilökunnan kanssa olutpullo kädessä. Saimme vaikutelman, että talon isäntä siinä ohjeistaa porukoitaan. Hän tervehti meitä, pyyti lähestymään, ja kysyi käykö oluet. No, meidät puhuttiin ympäri, ja teimme tilauksen. Kuistille siihen oven eteen asennettiin meille tuolit niin, että näimme sisälle, missä televisio oli päällä, ja heidän itsenäisyyspäivän juhlalähetys menossa. Siinä ohjelmaa seuratessa isäntämme poistui ja hyppäsi vieressä seisseeseen paikallisbussiin kuljettajan paikalle! Herra siis siinä sivussa, oman toimensa ohella, hommasi baarikauppaan pari asiakastakin. Kuvaa tämän kansan yritteliäisyyttä, ja miten he hiljaa huomaamatta vievät meidän dollarit. Hyvä näitä on hiukan auttaa, ei täällä hääppöiset olot ole.

Tapasimme täällä suomalais-ranskalaisen yksinpurjehtijatytön, joka kertoi syntyneensä Suomessa ja asuneensa 17-vuotiaaksi siellä. Sitten muutti Ranskaan, ja on ollut 18 vuotta siellä, ja nyt purjehtii Karibiankierrosta koiransa kanssa! Mukavan tuntuinen nätti tyttö ja rohkeakin. Seurasin hänen ankkurointiaan. Ajoi veneen ankkurointipaikkaan, juoksi keulaan, löysäsi ankkurikettingin. Sitten meni takaisin ruoriin, pakitti kunnes ankkuri piti, meni takaisin keulaan, laittoi sukellusmaskin päähän, hyppäsi veteen ja kävi tarkistamassa miten ankkuri oli pohjaan asettunut. Ui sitten perään, otti tikkaat alas veteen, ja nousi takaisin kannelle. Oppia olisi isommillekkin sedille.

Tänään seurasimme veneen vihkimistä ja vesillelaskua. Paikalla oli puoli kylää, ja osa kaupostakin kiinni. Pappi piti vihkimisen ja siunaamisen, joka sitten päättyi yleiseen rommin huiteluun, niin veneen päälle kuin kurkkuihinkin. Pienen moottorivian jälkeen koeajokin onnistui. Mekin ajoimme rantaan ja veneelle ilman moottorin pysähtymistä tänään. Ilmeisesti yläkerran isäntä siunasi matkamme, eikä halunnut kuulla kiroiluani, sillä tänään on sunnuntai.

Nyt lataamme veneen, niin kuin omiakin akkuja. Ihminen ei kuitenkaan ole kone mikä toimii yksinkertaisella akkujen latauksella! Pitäisi aina muistaa se. Slow life on ok.

Veneen pohjaa olemme puhdistelleet, sillä sinne näyttää kertyvän jo ties mitä kasvillisuutta. Potkurin kävin snorklaamalla krapaamassa. Siinäkin oli karheaa ja kovaa ainesta. Sen huomasi tänne tullessa koneajossa. Samoilla kierroksilla nopeus tuntui olevan solmun verran hitaampaa. Aamu-uinti veneen ympäri kaksi kertaa harja käsissä on samalla päivän avaus. Sukelluslaitteet olemme jo kaivaneet esiin. Kunhan on taas aikaa  pukea ne ylle, niin pohja käydään paremmin läpi. Pohjanhuoltotelakointi olisi jo paikallaan, mutta se odottaa meidän tulevaisuuden päätöksiä.

Osa 22: Bequia - Carriacou

Matka etelään jatkui myötäisen tuulen ja aallokon myötä, yhdessä s/y Meriidan kanssa. Kohteemme oli Tobago Cays, joka on koralliriuttojen suojaama suosittu ankkuripaikka. Nyt tuulet olivat leppoisia ja oli oikea elokuvista tuttu Karibia-sää!

Snorklattiin ja käytiin luontokävelyllä. Kuvat kertokoon tunnelmat.

Jatkoimme kahden ankkuriyön jälkeen Union Island -saareen. Täällä olimme poijussa, joka maksoi 140 ESD / kaksi yötä eli n. 35 e. Paljon täkäläisen taksan mukaan. Kalimeiran viereen sitten asetuttiin. He kertoivat omista matkoistaan, ja me kertasimme omat. En tiedä olenko maininnut, mutta tapasimme heidät ensimmäisen kerran joskus kesällä Kiilin kanavassa, kun olimme tulossa tänne. Näin nämä hommat etenee.

Meriidassa valmistettiin lobsteria, ja meidät kutsuttiin mukaan. Kaikki meni hyvin, mutta sitten meidän Yamaha ei taas suostunut käynnistymään, eli murhe sen osalta jatkui taas. Näillä alueilla ei ole laituripaikkoja, vaan kaikki toimii ankkuri-/poijusysteemillä ja dinghy koneineen on ehdoton. Tuulet ovat niin voimakkaita, että soutaminen on hankalaa.

Union Islandilta suuntasimme kohti Petite Martiniqueta, jossa mainostettiin olevan mm. pätevä moottorinkorjaaja Emrol Logan, joka omistaa saarella myös venetarvikeliikkeen.

Liike löydettiin, mutta omistaja oli siestalla ja häntä ei saanut herättää. On kuulemma äkäinen, jos kesken unia häiritään. Odottelimme siestan päättymiseen, ja tapasimme miehen. Lupasi tulla veneelle. Tuli, purki kaasuttimen, ja puhdisti suuttimet siinä kumiveneessä pienessä aallokossa. Todettiin, että ammattimies hän on.

Tiiviste jäi vuotamaan, ja lupasimme toimittaa koneen huomenna maihin hänen korjaustynnyrilleen. Vietiin, ja taas hän oli purkanut konetta, ja kertoi, että ilmaläppä on jumissa ja koko kaasari menee uusiksi! Tässä sitä vitsiä väännetään. St. Vincetillä, Urheilu Koskimiehessä ja Grenadassa Yamahan osia! No, kone toimii siten, että ryyppy on vähän päällä, mutta en siihen silti luota kuin pitämällä itsekin "ryypyn" päällä.

Matkamme jatkui s/y Meriidan kanssa Carriacouhun Hillsborough'n satamaan. Kirjauduimme sisään Grenadan valtioon, jonka 40. itsenäisyyspäivä oli viime perjantaina.

Nyt olemme Tyrell Bay -lahdessa, josta on matkaa Grenadan pääsaarelle 20 mpk, Trinidadiin 80 mpk ja Venezuelan rannikolle 100 mpk. Ei olisi pitkä matka minnekkään! Olemme palaamassa St. Luciaan, mistä meillä on lennot Curacaohon, ja veneelle turvallinen Marina.

Osa 21: Saint Lucia - Bequia, Grenadiinit

Olemme taas olleet laiturielämässä jumissa kolmisen viikkoa. Olemme tutustuneet paikallisuuteen ja olleet tiiviisti suomalaisten kanssa milloin missäkin. Viittaankin Katariinan ja Calimeran blogeihin - he ovat jaksaneet kirjoittaa oloista täällä enemmän kuin minä. Käykää lukemassa sieltä tarkemmin.
Me olemme tehneet entiseen malliin pientä kunnostusta veneeseen. Luettelen, mitä on käyty läpi:

• purjeiden ratsastajia irronnut
• ankkurikettingin rautasakkelit vaihdettu ais 316
• kuumavesivaraajan putkessa pieni vuoto, joka on ollut koko matkan, mutta löytyi nyt pilssien puhdistuksen yhteydessä
• luukkujen sisäpuolilukitukset
• sisätuuletin asennettu
• autopilotin sörrimööripesu, pelittää taas
• suihkuletkun asennus
• perämoottori käytettiin kolme kertaa korjaamolla, kun oli saanut merikylvyt Barbadoksella
• jne...

Varasimme lentoliput Curacaohon 22.2.2014 - 28.2.2014. Menemme lomille näistä venehommista Siirin, Saimin ja muiden mukaantulevien kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Saimme köydet irti 21.1. ja otimme urakaksi 8 mpk Marigot Bayhyn keulapurjeella rauhallisessa kelissä. Poijumies oli vastassa ja opasti meidät poijulle. Suojainen nätti laguuni, mistä löytyi kaikki mitä tarvitaan.

Täällä tapasimme suomalaisen yksinpurjehtijan Olli Tikkasen, joka oli vieraanamme illan. Kävimme hänen kokemuksiaan läpi ja saimme hyviä neuvoja ja opastusta. Hän on seilannut noin neljä vuotta, tullen nyt jostain Chilen, Brasilian ja Trinidadin suunnasta ja ollen menossa Kuubaan, jossa tapaa poikansa. Hän jatkaa purjehdusta Panamaan ja Tyynenmeren puolelle hamaan tulevaisuuteen!

Kaksi yötä meni, ja matka jatkui taas n. 8 mpk Soufiere-nimisen kylän poijuihin. Pitonit, "vuoret" tai pikemminkin kukkulat siinä vieressä antoivat mahtavat maisemat niin päivisin kuin öisinkin. Taas meni kaksi yötä, että heilahti.

25.1. otettiin suunta Saint Vincent -saarta kohden, jonne oli matkaa 40 mpk. Nyt sitten ei puhuttu enää keveistä Karibian tuulista, sillä näiden saarien välissä touhuaa virrat ja tuulet miten haluavat. Kuulemma ei tälläisiä tuulivoimakkuuksia ole ollut miesmuistiin.

Selvisimme ylityksestä vaurioitta ja saavuimme Wallilabou Bay -sataman vastaanottokomitean syliin! Kumivenemies oli merellä vastassa, ja sanoi, että seuratkaa, ja laittakaa ankkuri siihen, ja perä rantaan kiinni köydellä, minkä hän sitten kiinnitti puuhun.

Ei ollut vielä köydetkään kiinni, kun kolme erilaista hedelmä- (ym.) myyjää oli venemme laidoissa kiinni. No, Jatta teki jotain kauppoja, niin saatiin tilanne rauhoittumaan.

Paikka on kuuluisa Pirates of the Caribbean -elokuvan filmauspaikkkana. Ei tykätty siitä, että kaikesta otetaan pieni maksu. Kun ajoin jollan rantaan, niin musta mies oli vastassa ja kertoi, että hän huolehtii, vartioi varusteita, ja maksaa saa mitä haluaa.

Kaksi yötä taas meni, ja kävimme pienellä vesiputouksella. Seurasimme polisiasemalle mennessä ilmeisesti hautajaissaattuetta. Tie oli täysi ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat rumpujen tahdissa, liikkuen hitaasti juuri sinne minne mekin olimme menossa. Kaikki olivat pukeutuneet todella hienosti, naisilla oli lierihatut ja miehillä tummat puvut, puhumattakaan siitä, miten lapset olivat nätisti, jopa suoriin housuihin puettuna. Me taas olimme kuluneissa hikisissä shortseissa ja t-paidoissa, reppu selässä, menossa polisiasemalle hakemaan tuloleimoja. Ohi ei päästy, vaan seurattiin saattuetta autojonojen rinnalla kylälle asti. Selvittiin siitäkin. Sieltä sitten veneelle kaikkine leimoinemme.

Wallilabou Baystä siirryimme 15 mpk Bequia-saareen Port Elizabeth -satamaan. Matka ei ollut pitkä, mutta kovatuulisin mitä täällä olimme kokeneet. Vesi tuli keulan yli aina sitlooraan asti, ja me oltiin märkiä merivedestä! Shortsit oli varustuksena, mutta maski olisi pitänyt olla päässä silmien suojana.

Tästäkin selvittiin, ja olemme poijussa, sadan metrin päässä rannasta, todella nätissä satamassa.
Vettä on 3,5 metriä ja vesi on kristallinkirkasta. Pohja näkyy kaikkine rekvisiittoineen, mitä meressä on. Kirkkainta vettä, mitä matkamme aikana on ollut.

Täälläkin on kolme suomalaisvenettä. Eilen kävimme Matti ja Ida Lindholmin kanssa "vuoristokävelyllä" Hope Bayssä. Ensin jyrkkää rinnettä ylös, sitten toista alas, katsomaan miten meri tyrskyää tuolla tuulen puolella. Uimaan ei uskaltanut, oli ne sellaiset aallot. Illalla kävimme heidän kanssaan rantaravintolassa barbecue-juhlissa, ja elävän musiikin kuuntelu kruunasi päivän.

Tänään 29.1. on toimistopäivä, ja kohta mennään rantaan etsimään nettiyhteyksiä, jotta saadaan nämä blogiin.

Osa 20: Barbados - Saint Lucia

Tänään 28.12. on tarkoitus lähteä kohti St. Luciaa, matkaa on n. 100 mpk.

Tehtiin viimeiset säädöt ja valmistelut, ja päästiin lähtemään 15.45, edessä yöpurjehdus. Oli tehty tilit selväksi Clubin kanssa, sekä soitettu St. Luciaan ja varattu laituripaikka. Oli luvassa 10-20 solmun tuuliennuste. Kahdella reivillä kuitenkin aloitettiin, ja saadaan tuuliperäsinkin toimimaan, kun sivusta tuuli ja aallokko oli siedettävä.

Pimeys tuli sitten klo 19.00 ja matka taittui kuuden solmun nopeudella Barbadossaaren suojassa suurilta aalloilta.

Jossain vaihetta yötä tuli ensimmäinen sadekuuro ja tuulirintama. Vene jouduttiin ottamaan käsiohjaukselle. Tuulen hiukan laannuttua otettiin jenua kokonaan sisään ja käynnistettiin kone. Saatiin tuuliperäsin pelittämään. Nyt vaaksottiin, että mennäänkö etelän vai pohjoisen kautta Lucialle. Päädyttiin pohjoisreitille. Odotettiin päivän valkenemista kuin lehmä kesää.

Päivä valkeni ja aallokko suureni. Siinä veivauksessa sitä taas mentiin eikä meinattu. Jos jotain odottaa, niin kaksikin tuntia on pitkä aika. Niissä tunnelmissa St. Lucian pohjoiskärkeä kierettiin.

Saavuimme Rodney Bay marinan lahdelle väsyneen sekavassa mielialassa klo 9.00. Saimme yhteyden VHF:llä marinaan ja saimme laiturinumeron, johon kiinnityimme ties kuinka monen keinahtelevan vuorokauden jälkeen. Cape Verdessä olimme viimeksi laiturissa, joten on pienen juhlan aika, kun ei keinu kuin miehistön päässä...

Jatta kävi tekemässä tuloselvityksen, ja minä selvittelin venettä yön jäljiltä. Otimme lasit viiniä ja menimme nukkumaan.

Kello 16.00 alkoi sitten laiturielämä täällä Saint Luciassa, jossa oli edelleen paljon ARC-veneitä.

Olemme viihtyneet pari viikkoa täällä, ja päivät menevät kuin elokuvissa. Marinaan ovat saapuneet suomalaiset veneet Katariina, Calimera ja Endaku. Viimeksi mainittu on ollut näillä vesillä jo neljä vuotta. Poijussa odottaa vielä yksi suomalaisvene pääsyä satamaan.

Huomenna 11.1 starttaa 40 ARC-venettä maailmanympäripurjehdukselle!

Olemme tehneet paikallisbusseilla retkiä lähiseuduille. Säätyyppi on tuulinen, aurinkoinen, lämmin ja hiostava. Sadekuurot tervehtivät päivittäin ulkona liikkuvia. Sateet kestävät 5-10 min ja sitten paistaa taas aurinko! Tuulen suunta on nyt ollut idästä varmaan neljä viikkoa, ja ennusteiden mukaan jatkuu samana. Ovatko nämä nyt niitä pasaatituulia, en tiedä, odotin hiukan helpompaa tuulivoimaa.

Marinassa on kaikki palvelut. Pyykit haetaan ja tuodaan veneiltä joko sähköautolla tai veneellä. Roskapussin voi jättää laiturille, ne kerätään siitä pois. Suihkuun ja veskiin on matkaa 100 metriä ja kauppaan, kuten myös venetarvikeliikkeeseen 150 metriä. Ravintolat ovat samalla alueella. Veneitä on kaikilta maailman meriltä, niin jetsetin laivoja kuin pienempiäkin. Viikkohinta on 164 euroa. Täältä löytyy kaikkea mitä veneilyssä tarvitsee.

Teetimme veneen happoteräsosien kiilloituksen ja kylkien puhdistuksen alan miehillä. Täällä tarjotaan päivittäin palveluja, mitä ikinä haluatkaan. Meille esitettiin mm., että jos vuokraatte auton, niin tumma paikkakunnan erittäin mukava kaveri voi lähteä oppaaksi. Jos haluatte ajaa itse, niin hän voi istua takanakin.

Täällä on vasenkätinen liikenne. Ei olla vuokrattu autoa, vaan olemme käyttäneet paikallisbusseja. Maksaa euron, kun mennään tuohon keskustaan. Täällä on oma rahayksikkö, Eastern Caribbean dollar.

Ihmiset ovat ystävällisiä, tervehtivät kaikkia tullessa bussiin ja kauppaan, mikä meistä on outoa!

Lähiviikkojen sää lupaa tyyntyvää, ja me mietimme, joko suuntaamme tästä etelään. Mutta mietitään, kokonaissuunnitelma ei ole valmis. Tahtoo sanoa, että tulemmeko kevään aikana takaisin Eurooppaan, vai jätämmekö veneen johonkin, vai menemmekö Panamaan. Eiköhän nämä asiat loksahda kohdalleen, sillä neuvojia ainakin löytyy.

Osa 19: Joulu Barbadoksella

Olemme olleet viikon Barbados Yacht Clubin poijussa. Olemme miettineet menneitä ja hoitaneet päivän askareita.

Anssi, Jussa ja Jorma lensivät kotimaahan 19.12. viiden viikon keikan jälkeen. Voivat kuulemma hyvin.

Meidän elämä venekansana jatkuu edelleen. Kyllähän joulu tuo siihen oman lisänsä. Ei tällaiseen ole tottunut. Meillä ei ole joulukiireitä, vaan sitä samaa kiirettä mitä kuluneet puoli vuotta muutenkin. Joka jouluhan tuskaillaan, että lähdetään johonkin ja ohitetaan joulun tohinat... No nyt on lähdetty, mutta läheiset puuttuvat ympäriltä. Ollaanko sitä jo liian vanhoja tälläiseen veneretkeilyyn?

Huomenna on jouluaatto. Kyllä täälläkin joulua vietetään. On samanlaista jouluaiheista myytävää kuin siellä kotonakin. Täällä oli alkuviikosta kolme suomalaisvenettä, ja pikkujoulut pidettiin beachilla. Miehistökin heräsi tonttuhatut päässä, ja meillä oli joulukuusi kannella!

Kerroin aikaisemmin, että aika on mennyt veneen kimpussa. Mm. siivous on oma lukunsa, kun viisi ihmistä pyörii 16 vuorokautta samoissa tiloissa, eikä pääse kuin ylös kannelle tai alas sisään, ja vettäkin lensi kerran peräseinään asti!

Tänään käytiin täyttämässä kaasupullo. Ensin jollalla rantaan. Metsästettiin osoite, missä niitä täytetään. Taksiin, joka ei heti tiennyt missä koko laitos on. No, löytyihän se, ja pullo saatiin täytettyä. Pyykit haettiin pesulasta ja ruokailtiin, niin oli kulunut 4 tuntia ja kello oli 15.00 kun päästiin veneelle takaisin. Kaksi asiaa, niin siinä on päivä. En valita, mutta annan vain esimerkkinä. Kaikki asiat hoituu, mutta vievät aikaa.

Clubin rantaravintolassa on hyvä ruoka, rommi ja olut. Maksoimme $300 ennakkoa. Clubkortilla saadaan palveluja, jotka sitten tasataan, kun lähdetään. Mieleenpainuvin kokemus on ollut paikallisbussilla meno keskustaan. Pienet minibussit ahdetaan täyteen, ja meno on mahtavaa, kun reggae soi niin että korviin sattuu. On oma sisäänheittäjä, joka järjestää istumiset niin että mahdutaan bussiin. Välillä bussi purkautuu, kun joku takapenkkiläinen jää pois.

Jouluaatto alkoi aamujumpalla, kumpparilla rantaan ja kahdella 20 litran kanisterilla vettä hakemaan. Näin alkoivat meidän "joulukiireet". Soitettiin kotimaahan Siirille, Saimille, Tomille ja Terhille, ja toivotettiin hyvät joulut! Aamupalan jälkeen paikallisbussilla kaupungille. Harhailua sinne ja tänne. Ostettiin veneeseen kolme mattoa. Käytiin syömässä, ruokaa odotettiin 50 min. Se kyllä kerrottiin jo tilattaessa. Tyydyttiin pizzan makuihin. Seurattiin kalastusveneiden paluuta; kuinka kalat perattiin ja fileroitiin asiakkaille. Etsittiin ruokakauppa, ja palattiin taksilla Clubille klo 15.00. Siihen loppui "joulukiireet".

Iltaa juhlistettiin niin valkoviinillä kuin punaisellakin, ja ihmettelimme maailman menoa. Soitimme Kaarina-tädille (Lululle) Australiaan ja kerroimme kuulumiset. Kellonajoista en tiedä, kun en niitä tarkistanut. Jatan kello näyttää kymmentä koko ajan. Puhelin hänellä on hajonnut niin, että ei ota vastaan latausta.

Redillä on iso Norjalainen purjelaiva. Sellainen Suomen Joutsenen kokoinen, ellei vielä suurempi. Sen takamastossa on valoin kuvattu joulukuusi, eli kuusikin oli.

Pikkujoulukuusi on palautettu rantaan. Kuusenkoristeet on veneen sisustuksena, kuten myös miehistön kolme tonttuhattua. Ei ollut sikaa eikä kalkkunaa, mutta ei turvottanutkaan!

Joulupäivänä nukuttiin pitkään. Soiteltiin Rukalle, Niinisaareen ja kuultiin, että vettä sataa sielläkin. Täällä alkoi myös iltapäivällä sataa. Ei poistuttu veneeltä.

Tapaninpäivän aamu alkoi uinnilla, ja seurasimme purjehduskilpailuja. Barbados Cruising Club järjesti kilpailun, johon meilläkin oli kutsu. Seuraava kilpailu on saaren ympäripurjehdus, palkintona voittajaveneen kipparin painosta rommia. Siihen me tietysti osallistumme!

Iltapäivällä rantauduimme ja kävimme beachilla lenkillä. Tekee nimittäin jalkapohjille hyvää tallustella valkoisella hiekalla vesirajassa. Käytiin kaupassa, ja haimme polttoainetta aggrekaattiin, sekä ruokailimme Clubilla. Siinä suurimmat saavutukset tältä päivältä.

Olenko maininnut, että kilpikonnat ui tässä niin, että niitä näkee päivittäin. Nostavat päätä ja haukkovat ilmeisesti ilmaa. En tunne heidän sielunelämästään, että miten kauan voivat olla sukelluksissa. Niiden panssari näyttää olevan halkaisijaltaan 40-50 cm. Ei uskalla käydä uimassa ilman uimahousuja, jos vaikka matoon tarttuis...

Tänään ei sitten satanut, ja lämpötilat edelleen 30 astetta ilma ja vesi 27 astetta. Onneksi tuulee niin ei läkähdy.

27.12. päivän teema oli netittää kaikki asiat. Menimme rantaan kaikenkaikkine koneineen. Saimme pankkiasiat hoidettua, ja kävimme säätietojen kimppuun. Tulikin päätös, että huomenna lähdetään, eikä jäädä odottamaan alkuviikon 20-30 nt tuulia.

Haimme paperit veneeltä ja menimme taksilla tulliasemalle tekemään lähtöselvitykset. Saatiinhan ne tehtyä, kun kävimme kolmen eri viranomaisen luona, ja niistä viimeinen varmisti lentoyhtiöltä, että kolme miehistömme jäsentä oli 19.12. ollut lennolla n:o xxxx. Jos maahan tulee viisi ja lähtee kaksi, niin haluavat tietää, missä kukakin on tai mihin mennyt. Tulimme veneelle kun kello oli kuusi.

Osa 18: Atlantin ylitys: Cape Verde - Barbados

Olimme viisi yötä Marina Mindelossa ja aika kului venettä kunnostaessa. Mm. kaasuvaijeri oli katkennut. Entisen kun otimme malliksi, niin kahdessa tunnissa uusi vaijeri oli meillä.

Kylän kadut tulivat melko tutuiksi vajaan viikon maleksemisen jälkeen. Päällimmäisenä jäi mieleen köyhyys ja sen mukanaan tuoma kerjäläisyys. Jokaisessa kaupassa ja virastossa oli useita vartijoita; tiedä sitten vahtiko asiakkaita vai henkilökuntaa...

Hintataso ei ollut mitenkään erityisen halpaa, ainakaan siellä missä me liikuimme ja teimme hankintoja. Varsinaista tutustumista saaren muuhun ympäristöön emme valitettavasti tehneet.

Naiset olivat nättejä, ruskeasilmäisiä, ja miehet mustia rumia, vähän kuin kirveellä veistettyjä... Kaupungin sivukujat olivat aavemaisen hiljaisia, ihan kuin autioita. Kap Verdeä taidetaan mainostaa hyvänä lomakohteena, mutta ainakin itsellä jäi aika ankea kuva noilta kahdelta saarelta, missä vierailimme. Toki voihan olla, että toiminnot kehittyvät ja infra sekä palvelut nykyaikaistuvat, jos siihen sitten ylipäänsä on tarvetta - ken tietää ja kuka tarvii mitäkin....

— Anssi Peuhkurin päiväkirja

Seuraavaan etappiin Barbadokselle oli matkaa 2000 mpk. Lastasimme ruokaa kaksi auton takakontillista, juomaa 150 litraa, pullovettä 300 litraa, tankkeihin talousvettä, ja dieseliä 360 litraa.

Lähtöä edeltävänä iltana Jatta kaivoi viulunsa ja soitti Finlandian siinä illan hämyssä. Olin puoli vuotta odottanut, että milloin hän herkistyy niin, että tukeutuu viuluun. Lähtö tälle mantereiden väliselle legille oli sitten syy.

Lähtö oli 29.11. perjantaina. Vanhojen perinteiden mukaan merelle ei pitäisi lähteä perjantaisin. En tiedä mihin se perustuu, mutta me lähdimme. Miehistö alkoi olla laiturielämää täynnä. Hehän olivat tulleet purjehtimaan.

Sääennusteet olivat luvanneet pari ensimmäistä päivää heikkoa tuulta, jos sitäkään. Matkamme ei paljon edistynyt purjein ja kaksi ensimmäistä yötä ajettiin koneella. Parin heikkotuulisen päivän jälkeen tuuli virisi ja päätimme, ettei konetta käytetä, koska matka oli vasta alussa ja polttoainetta rajallinen määrä. Vaihdoimme ajovuorot niin, että jokainen oli kaksi tuntia vahdissa yksin.

Murheitakin oli. Kaasun tulo hellaan loppui. Moottori ei sammunut kuin mekaanisesti. Kumpikin asia selvisi. Kaasupullon alennin vaihdettiin, ja tehtiin mekaaninen sammutinjärjestelmä koneelle. Kiitos näppärälle miehistölle.

Ensimmäisenä joulukuuta kaikki kävivät Atlantissa uimassa! Viritettiin naru perään ja siinä roikkuen peseydyttiin. Vesi oli n. 27 asteista.

Pidimme lauluharjoitukset Itsenäisyyspäivän juhlaa varten. Jatta viritti viulun ja tapaili Finlandiaa. Meillä on Saulin kuva, mutta ei maammelaulua. Veneen musiikkivarastosta löytyi levy Hakkaa päälle - Rauno Vanteen sovitus! Siinä oli Itsenäisyyspäivän aaton musiikillinen puoli. Itsenäisyyspäivänä katsotaan minkälaisen juhlan sää antaa meidän pitää.

Jatta ja Viulu-Finlandia.

29.11. klo 12.45 saimme vihdoin köydet irti. Alkoi miehistö käymään jo vähän kärsimättömäksi muutaman päivän "odottelun" jälkeen. Kari ja Jatta ovat päässeet kadehdittavan upeasti kiinni tähän "mañana"- elämänrytmiin, mutta meillä miehistö ressukoilla painaa aikataulut siellä jossakin....

Sääennusteita on seurattu tarkasti ja lähipäivien ennusteet vaikuttavat edelleen heikkotuulisilta, mutta sitten sitä "pasaatiakin" olisi ilmeisesti tulossa.

Löpö- ja vesitankit ovat täpötäynnä ja lisäksi kannella irtokanistereita, löpöä yhteensä n. 300 ltr, mikä riittää reiluun 4 vrk:n koneella ajoon - kolmannes koko matkasta, ei siis kovin paljon.

Kokonaistavoiteaika n. 13-14 vrk, mikä vaatii n. 6 solmun keskinopeuden / n. 140-150 mailin vuorokausietenemän purjeilla "oikeaan" suuntaan. Tavoite on realistinen, mutta vaatii niitä pasaatituulia. Tavoitemaalia ei ole määritelty, mutta tod.näk. Barbados tulee ekana vastaan. Maileja on kuitenkin aika paljon vielä edessä, n.2000....

Lähtiessä meri osoittautui kuitenkin tyyneksi ja päätimme edetä ensimmäisen yön konevoimin ja katsoa, mihin tämä sää kehittyy...kevyet tuulivirtaukset pyörivät epämääräisesti. Muutama genaakkeriyritys ei vienyt venettä halutusti eteenpäin.

Aloimme toteuttaa vahtivuoroja 1 hlö/2h tahdilla. Tuon päivystysajan jaksaa olla jotenkin hereillä ja sitten tulee pitempi lepoaika. Katsotaan miten tämä tästä lähtee rytmittymään.

Nyt iltavuorossa klo 22.55 tuuli näyttäisi vähän viriämisen merkkejä, mutta katsellaan...

Edessä välkehtii jonkinlainen ukonilma, joten seurataan sitäkin. On aika hiostavaa, pärjää shortseissa ja t-paidassa ainakin vielä...

Tuulihan heräsi, kuten oli ennustettu (tosin vuorokausi myöhässä) ja pääsimme purjehtimaan käytännössä koko päivän hyvässä tuulessa ja maileja kertyi ekana vuorokautena n. 135. Koneella ajoa n. 15h, mikä on huono homma!

Mainittavina tapahtumina; Jorman ajama broutsi, missä aalto "murtui" veneen päälle - märkää (myös sisällä) ja kahdet paukkuliivit laukesi, ei vaurioita. Toinen varoitus Jormalle, kolmannesta määräaikainen ruorikielto ja ylimääräisiä sisätöitä..

Ruuan laiton yhteydessä ilmeni ongelmaa kaasun tulemisessa. Selvittelyn jälkeen vika oli paine- venttiilissä ja uusi löytyi veneen lvi-varastosta - saatiin taas maistuva lämmin ruoka ala Jussa.

Iltavahdissa klo 22.20 tyyntä ja maininki keinuttaa ja hakkaa reivattua isoa. Odotetaan tuulta... Aika inhottavaa hommaa, mutta minkäs teet.... jokaista yötä ei ole varaa ajaa koneella. Yläpuolella tähtitaivas, mutta ympärillä aavemaisen pimeää. onkohan tää jotain merisumua? tiedä siitä, muttä mitään/ketään ei näy...

— Anssi Peuhkurin päiväkirja

Pojat innostuivat kalastuksesta ja saalistakin tuli. Pulkkisen kalakirjasta totesimme, että jotain Jackeja nää on, ja kalat laskettiin takaisin. Tunnin välein siellä aina joku uistinta näykki.

Itsenäisyyspäivän aamu valkeni pilvisenä, mutta ei kovin tuulisena. Osa peseytyi veneen perässä roikkuen, kun toiset tyytyivät vanhoihin tuoksuihin... Päivä meni rutiinilla ulappaa tarkkaillen. Jussa oli laatinut menun ja sen mukaan mentiin illalla. Otimme "vieraita" vastaan – pääovesta Cape Verden kunniakonsuli Joren ja keulaluukusta purjehduskunnan vanhimman, Anssin. Tervetuliaismalja nautittiin.  Se oli valmistettu s/y Aidan salaisen reseptin mukaan... maistui ihan rommille. Toimittaja teki filmidokumentin juhlistamme. Se tulee myyntiin kun saavumme ihmisten ilmoille. Lopuksi lauloimme Maamme-laulun. Huomenna olemme matkan puolivälissä ja viimeinen 1000 mpk menee rikki.

Päivät menevät jo rutiinilla, kun viimeinen tonni menee rikki 8.12 klo 19.00. Juhlistimme sitä rommipaukulla. On alkanut helpottaa henkisesti, kun tietää matkan lyhenevän päivä päivältä. Avun saaminen keskelle Atlantin valtamerta ei ole yksinkertainen asia. Jos apua tarvitsee niin sitä saa vain laivoilta ja toisilta veneiltä. Onneksi ei ole havereita sattunut, ja kaikki ovat olleet terveenä.

13.12. olemme matkustaneet viikon päivät hyvien tuulien saattelemana. Olemme edenneet 6-8 solmun nopeudella ja matkaa on jäljellä 300 mpk! Aallokko tulee E ja tuuli NI ollen 2-5 metriä.
Elämä veneessä kuluu lueskellen, aavaa tarkkaillen ja miettien matkaveneilyn järkevyyttä. Maailman kaikkeutta, ihmisen pienuutta, ja luonnon voimaa. Tähdet valaisevat yöllä kuin nouseva kuu, jos ei ole pilvistä. Sadekuurot virkistävät... tai sitten eivät. Tänään tuli täyteen kaksi viikkoa merellä sitten Cape Verden. Jos tahti jatkuu samana, olemme 15.12. sunnuntaina Barbadoksella.

Olemme nähneet muutaman laivan ja kolme purjevenettä horisontissa. Muuten pelkkää aavaa! Yksi delfiinihavainto, ja lentokaloja, joita ajoittain löytyy aamuisin veneestäkin. Tiedämme, että ympärillämme on 150 ARC-purjevenettä menossa Saint Luciaan, mutta ei niitä missään näy.

Olemme vastaanottaneet sääennusteet säämiehiltämme Martti Eiskoselta ja Matti Koukulta soittamalla heille satelliittipuhelimella joka toinen päivä. Ilmoitamme heille koordinaatit ja he katsovat Passage Weatherista ennusteet. En saanut satelliittipuhelinta ja tietokonetta paritettua, että sen kautta olisimme päässeet kiinni sääennusteisiin. Kun laitteilla on muutama vuosi eroa, niin ne eivät tue toisiaan. Jos joku varustaa veneen tällaiselle keikalle, palkkaa "nörtti", kerää kaikki vimpaimet, ja anna ammattilaisen tehdä asennus ja koekäyttö kotisatamassa.

Tuuli on jatkunut tasaisena 10-20 notskin nopeudella koko viikon ja matkamme on edistynyt hyvin. Ajamme isopurjeella yhdellä reivillä leikkaavasti ja nopeus on 6-8 solmua. Nyt 14.12. klo 11.00 on matkaa jäljellä 135 mpk. Huomenna aamupäivällä olemme Barbadoksella!

Tähän Cape Verde-Barbados 2000 mpk matkaan tulee kulumaan 16 vrk. Ilmassa on odotuksen tuntua. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta joulukiireitä emme ole kokeneet, vaikka miehistö pelkää kotiinpaluuta, ja niitä tehtäviä mitkä heitä odottavat.

Aamu valkeni ja Barbadoksen valot tulivat näkyviin n. klo 05.00. Mieliin alkoi tulla voiton tuntu. Selvisimme 16 vuorokauden matkasta ilman vahinkoja ja henkisestikin vaurioitta. Ruoka ja juoma ovat riittäneet. Jussa on leiponut tuoretta leipää! Tuoretavarahan loppui jo alkumatkasta. Pullovesi riitti, kuten myös talousvesi.

Vene kesti, mutta oli se kyllä tiukoillakin. Olemme kokeneet kaikki säätyypit. Pahaa myrskyä ei ollut, mutta tuulta ja aallokkoa riitti aivan viime metreille. Kierrettäessä Barbadoksen eteläkärkeä aallokko nousi noin 6-8 metriin - vaikea arvioida. Yli kahden kilometrin syvyinen meri mataloitui hiekkasärkkien 60 metrin syvyiseksi, ja silloin aalto nousee.

Olemme Barbadoksen Yacht Clubin poijussa. Rannassa on suihkut, veskit, ravintola ja neljä tenniskenttää!

Miehistö koostui kaiken alan ammattilaisista. Eivät tunteneet toisiaan ennestään, mutta hitsautuivat hämmästyttävän hyvin yhteen. Veneessä säilyi sopu loppuun asti ja kaveruus vain syveni. Olemme siis ystäviä edelleen!

Anssi Peuhkuri on purjehdusammattilainen ja armoton ruorimies sekä purjeidensäätäjä. Jaksoi väsymättä työskennellä kannella ja johti reivaus- ja genakkerin säädöt.

Jorma Julku, jolta ei energia lopu, on hiihtänyt Virojoelta Jäämerelle, purjehtinut Stalinin kanavan Huippuvuorille, rakentanut veneitä koko ikänsä ja hänen viimeisin, 44-jalkainen teräsjahti on purjehduskunnossa.

Jussa Leino on sukeltanut koko ikänsä. Ajaa 44-jalkaisella teräsjahdilla, otti nyt ensiopit purjehdukseen. Oppi heti ne asiat mitä opetettiin, vaikka välillä haikaili moottoripaattiin. Osoittautui kovien kelien kokiksikin, ja lopussa leipien paistaminen näissä olosuhteissa kruunasi kaiken.

Jatan sitkeyttä minä ihmettelin. Kunnioitan ja korkealle hattua nostan. Eihän tällainen veneily "normaalin" naisen elämää ole. Peseytymättä monta vuorokautta, hyvinkin epäsäännöllisellä ruokailulla, ja vene vatkaa välillä joka suuntaan. Kahvoista piti pitää kiinni aina liikuttaessa, muuten löysi itsensä jostain nurkasta. Henkisestikin kesti, vaikka välillä näki, että tiukilla on. Jos jotakuta pitää kiittää ja onnitella, niin hän ne on kiitokset ansainnut, mitä suurimmassa määrin!

Purjehdus Gran Canarialta Cape Verden kautta Barbarokseen kesti yhteensä 22 vuorokautta, 3000 meripeninkulmaa, eli noin 5400 kilometriä. Siinä olisi autokilometrejäkin omiksi tarpeiksi.