Osa 36: Viimeinen osa. Kertomus paluusta Suomeen ja yhteenveto purjehduskierroksesta.

Edellisessä osiossa lupasin tehdä loppuvedon purjehduksen loppumaileista ja paluusta Suomeen.

Nyt vene on maissa ja talviteloilla.  On ollut vaikeaa saada otetta paluumatkan tapahtumiin. Tuntuu kuin tuuli olisi loppunut.

Olin yhteydessä blogini ylläpitäjään Juha Kohvakkaan ja hän kertoi, että vierailuja sivuilla edelleen tuhat kuukaudessa ja vuodesta 2013  96000,  siis yhdeksänkymmentäkuusituhatta latausta! Tuli velvollisuudentunne saattaa purjehdusmatkamme kunniakkaaseen päätökseen myös blogin osalta. Juha myös ehdotti, että Petter Sairasen muistiinpanot liitetään blogiin pdf muodossa. Petteriltä saatiin ainutlaatuinen kuvaus Atlantin ylityksestä lähes tuntien tarkkuudella. Hän piti kirjaa käsin kirjoittaen siten, että ainakin kolmesta mustekynästä loppui muste!

Mikäli PDF-teksti ei näy, niin tästä linkistä voit ladata sen.

Tomin ja Siirin lähdettyä paluumatkalle auto-lentokone-junayhteyksillä Belgian Sceheveningeristä jäimme kahden hoitamaan paluupurjehdusta. Edellä kirjoitin, että paluumme tapahtuu 2013 menomatkan jälkiä pitkin. Suuntimat kotiin olivat Belgia - Hollanti - Saksa - Tanska - Ruotsi - Gotlanti - Latvia - Saarenmaa - Viro - Helsinki - Lappeenranta. Käyn nyt pääpiirteittäin läpi tapahtumia.

Vaikka tultiinkin jo tuttua reittiä, tapahtumia riitti aivan loppumetreille saakka. Atlantin ylityksen jälkeen päätettiin, että ei enää tehdä yöpurjehduksia, mutta ei se niin mennytkään. Hollannin matalat satamat haluttiin jättää taakse ja teimme yöpurjehduksen Cuxhaveniin.
Todettiin taas, että nyt oli viimeinen yöpurjehdus, sillä liikenne niillä rannikoilla on sitä luokkaa, että siellä on turha seikkailla jos muutenkin selviäisi. On vastaantulevaa, ohittavaa, poikittaista ja ankkurissa olevaa laivaliikennettä kaikkine valoineen. Kyllähän siitä selvittiin kunnialla, mutta tuotti vaikeuksia tunnistaa esimerkiksi se, mikä laiva on ankkurissa odottaen satamiin pääsyä, tai jokiin menevä, tai mitkä liikkuu.

Samalla haluttiin päästä eroon vuorovesitaulukoista, jotka sitten Kiilin kanavan jälkeen voitiin varastoida kirjahyllyyn. Näin taas jäi yksi elementti pois purjehduksen suunnittelusta. Cuxhavenista ei löytynyt lämmityslaitteelle korjausapua. Lämppäri oli sanonut sopimuksen irti, vaikka kehuin miten sen Karibialla olin korjannut. Yöt vaativat jo lämmitystä, jotta olo olisi kodikkaampaa. Hoidettiin hommaa auton sisälämmittimellä, joka oli mukana.

Kiilin kanava ajettiin siten, että yövyttiin kanavan vieressä olevassa Renburgissa. Poikettiin myös Kielin kaupungissa yhden yön verran. Täältä jatkettiin Heiligehafeniin, jossa on suuri marina. Heti ensimmäisellä kävelyretkellä satamarakennuksista löytyi lämmityslaitteen merkkihuolto. Saatiin kiinni asentaja, joka tuli tekemään arvion korjauksesta. Irroitti sen ja vei mukanaan. Ihmetteli, kuinka suolaisessa kunnossa koko vehje oli! Johtosarja oli syöpynyt ja laite oli oikosulussa. Tilasi uudet osat ja uusi kaikki tarvittavat nippelit. Lämmityslaite oli saanut merivesiryyppyjä raitisilmaputken kautta. Asentaja toi kulmakappaleen, joka kiinnitettiin raitisilmaa imevään puoleen ja jätettiin roikkumaan ilmaan sinne peräpeilin sisäpuolelle. Entinen ilmaputki jäi roikkumaan vapaasti. Näin ei ollut suoraa yhteyttä ulkoilmaan ja veden meno lämmityslaitteeseen ei ole mahdollista.

Oltiin viikko täällä, sillä silloin oli sellaiset myrskyt, että ei ollut asiaa merelle. Hollannissa oli vuosisadan kovimmat tuulet.

Maanantaina 1.8. klo 06.00 tehtiin startti tyynessä aurinkoisessa säässä ja päästiin Marinasta ulos. Kone sammui ja liukumalla päästiin polttoainekioskin läheisyydessä olevaan laituriin. Siinä sitä oltiin hoomoilasena taas, että mitäs nyt. Avaan polttoainetankin imuputken, kun siellä edellisen kerran oli tukos. Selvisi, että taas oli mössöä putkessa, vaikka olin käyttänyt tankkauksen yhteydessä lisäainetta minkä olisi pitänyt räjäyttää levät atomeiksi. Puhdistamisen jälkeen alkoi koneen ilmaus. Katkaisin siinä hötäkässä ilmaruuvin. Taas verenpaine nousi, että entäs nyt.

Marssitaan polttoaineasemalle, jossa vanhempi herra ei puhu englantia. Hän soittaa Marinaan ja antaa Jatan selittää puhelimeen, mitä apua tarvitaan. Saadaan kaksi puhelinnumeroa, johon soittaa. Ensimmäinen tärppää, ja tunnin odottelun jälkeen tulee huoltomies autoineen paikalle. Hän saa katkenneen ruuvin pois ja lähtee tekemään uudet kierteet ja ruuvin ilmausruuvin runkoon. Osat saadaan paikalleen ja ilmaus korjausmiehen toimesta suoritettua. Päästään klo 12.00 lähtemään. Olimme kuusi tuntia myöhässä, ja lyhensimme alkuperäistä matkasuunnitelmaa, jotta pääsimme ennen pimeää Gedseriin. Olimme siellä klo 21.00.

Startti seuraavana aamuna ja taas kone sammuu heti satama-altaassa! Pakittamalla saatiin vielä takaisin laituriin. Olin tehnyt tarkistuksen polttoaineputkeen ja unohtanut tankin hanan kiinni! Ilmaus, ja matkaan kohti Klintholmia. Tanskan vesillä ensimmäiset levälautat ilmestyivät heti Kiilistä lähdettyä. Tuli suru puseroon, että näinkö saastunut tämä meidän Itämeren alue on.

Klintholmista koneen ja purjeen voimin Ystadiin ja olimme Ruotsissa 3.8. Seuraavana aamuna 5.30 startti ja koneajo Simrishamniin. Olimme kaksi yötä ja pidimme sadetta.

Sandhamnissa 6.8. totesimme, että syöttöpumpun ilmaruuvin runko-osa tihuttaa polttoainetta.  Vuoto vähenee koneen lämmetessä ja viasta huolimatta  pystyy konetta käyttämään. Jatketaan kohti Kalmaria, jossa meidät ohjataan huoltoliikken laituriin, kun muualla ei ollut tilaa. Oli jotkut festarit.  Sanoin Jatalle, että tästä ei lähdetä, ennen kuin vuotovika koneessa on korjattu. Oli perjantai, ja jouduttiin odottamaan maanantaihin liikkeen avautumista. Saatiin homma hoidettua korjausmiehen tiukattua kiinnitysruuvit erikoisavaimilla, joita ei itsellä ollut.

Päästiin 10.8. jatkamaan kohti Borgholmia. Täältä jatkettiin Visbyhyn, jossa tavattiin suomalaisvene Defyr. Ovat tuttuja edelliseltä kaudelta Karibialta. Matka jatkui koneelle Färöön. Tuulet oli kääntymässä meille vastaisiksi ja haluttiin, että matka etenee aina kun on mahdollista.

Föröstä lähdetään 04.00 kohden Saarenmaan länsipuolta. Jo alkuvaiheessa todetaan tuulen voiman ja suunnan olevan sellainen, että vaihdetaan kohdetta Venspiliin, joka on Latviassa. Klo 18.00 ollaan Venspilissä, ja ajan keulavalon laituriin tohjoksi! Viereisen saksalaisveneen kippari kertoi, että pelastin hänen päivänsä, kun tällaisella kokemuksella sattuu vahinkoja. Olin korjannut valon Englannissa, kun ensimmäinen lamppu meni sinne Atlannin syvyyksiin.

On ollut sellaisia pieniä vastoinkäymisiä koko paluun ajan, että on tullut mieleen, haluaako vene takaisin Saimaalle ollenkaan.

Seuraavana aamuna jatkuu matkanteko Saarenmaan eteläkärkeen Montyyn. Täältä Kuivatsuun, josta Dirhamiin, missä olemme perillä 16.8 klo 19.00.

On kutinaa vatsassa, ja mieli odotusta täysi, sillä 06.00 starttaamme koneen ja purjeen voimin kohti Porkkalaa. Tuulet olivat nyt pohjoisen puolella, mutta heikkoina. Oltiin 17.30 Porkkalassa! Oli hieno tunne, kun Porkkalan majakka ja Suomen manner saatiin näkyviin. Ajattelin, että jos vielä vastoinkäymisiä, ja paluuseen liittyvät asiat mättää, niin voidaan vaikka kävellä kotiin!

Pettymys Porkkalan marinassa oli, kun saunan ovessa oli lappu, että se oli rikki. Oltiin viimeksi saunottu lokakuussa Suomessa. Ruotsissa olin muutaman saunan ovella käynyt, mutta osa oli epäkunnossa ja toiset kylmillään, ettei siitä saunomisesta sielläkään mitään tullut. Olin kuitenkin totutellut saunakulttuuriin niin, että saunaoluet olin kyllä juonut, vaikka ei löylyjä saanutkaan.

Masa soitti Ironside-veneestä. Kertoi, että olivat nähneet AIS-näytöstä, että Aida oli tulossa Porkkalaan. Toivottivat tervetulleeksi. Heidätkin oltiin tavattu edellisenä vuonna Karibialla.

Suomenlinnassa sitten 18.8. saunottiin ja tavattiin Lindholmit, Meriida-veneen omistajat. Parannettiin maailmaa ja muisteltiin yhteisiä Karibian aikoja! Tässä touhussa meni pari päivää, ja päästiin jatkamaan matkaa 20.8. Pellingin kautta Kotkaan. Oltiin Kotkassa 21.8. ja jätettiin vene sinne. Itse matkasimme Lappeenrantaan Siirin 10v päiville.

Paluu veneelle 25.8. kun oli juhlat juhlittu. Aidan kannelle oli ilmestynyt viesti, että tervetuloa kotimaahan! Maailmanympäripurjehtijat Kärkkäiset ja Rajalat olivat käyneet tavoittelemassa.

Tankkaus, ja 26.8. kohti Santiota ja Saimaan kanavaa. Santiossa ollaan yö, ja aamulla 06.00 aloitetaan matka Venäjän puoleisella vuokra-alueella kohti Viipuria. Vuokra-alueella saa kulkea vain valoisana aikana. Viipurin lahdella tuli vastaan Carelia-laiva, joka liikennöi Lappeenrannan ja Viipurin väliä päivittäin. Meidän mainiot miehistön jäsenet Arska ja Jussi olivat risteilymatkalla Carelialla, ja olivat informoineet laivan hekilökuntaa, että kohtaamme Viipurinlahdella. Matkustajat ja henkilöstö olivat yläkannella huiskuttaen Suomen lippuja, ja laiva painoi äänitorvea tervehdykseksi, ja huudoin toivotettiin tervetulleeksi kotiin! Tippa silmässä jatkoimme kanavalle ja he Viipuriin! Nuijamaalla tehtiin tullaus Suomeen.

Saavuttiin Lappeenrantaan ja kotisatamaan 27.8. klo 23.50! Kiinnitettiin vene vieraslaituriin ja juotiin pullot kuohuviiniä! Kumpikin omansa, ja nautittiin siitä hetkestä, että kotona ollaan kaikesta huolimatta. Vielä Nuijamaalla potkuri ei meinannut muuttaa suuntaa, vaikka kone käskytti toisin. Aidassa on sellainen säätölapapotkuri, missä lavat kääntyvät pakittaessa toisin päin. No totteli, kun narrattiin. Siis viime maileille pientä jännitystä riitti. Kanavassa on seitsemän sulkua, ja korkeusero meren ja Saimaan välillä n. 76 m.

Olin ilmoittautunut Sataman valot -tapahtumaan Lappeenrannan satamassa 29.8. Siihen liittyi vene-eskaaderi sataman suihkukaivon ympäri. Osallistuttiin eskaaderiin siten, että mukana oli kaikki purjehdusretkeemme osallistuneet miehistön jäsenet. Alukset esiteltiin yleisölle ja kuulutettiin jokaisen veneen tiedot sekä historia. Kaikki Atlantin ylittäjät olivat pukeutuneet punaisiin housuihin! Englantilaisen pukeutumisetiketin mukaan mieskin saa pukeutua iltajuhliin punaisiin housuihin, kun on purjehtinut Atlantin yli. 

Rannoille ja torille oli kokoontunut satoja ihmisiä. Saimme valtaisat aplodit, kun tarinamme kerrottiin yleisölle. Kaikki sataman alukset antoivat yhtaikaiset  äänimerkit tervehdykseksi meille kotiinpaluun johdosta! Näin juhlistimme paluuta Lappeenrantaan koko porukan voimin, jotka olivat projektissamme mukana. Kaikki alukset kiinnittyivät sataman laitureihin juhlavalaistuina. Jatkoimme iltaa s/y Aidalla muistellen yhteisiä purjehdustapahtumia aivan aamutunneille asti hiukan Mount Cay 1703 -tuliaisrommeja maistellen! 

Lehdistö ja paikallisradio tekivät jutun (klikkaa se auki tästä), ja kävimme oikein radiohaastattelussa kertomassa tunteistamme ja matkasta.

Kerroin alussa, että vene on maissa ja on edessä ensimmäiset viikot, jolloin voi katsella asioita taaksepäin. Paljon on kyselty tuntemuksia, mutta niitä ei vielä ole ollut aikaa miettiä. Käytiin Saimaalla pari kertaa jäähdyttelyretkellä syksyllä. Todettiin, että nyt saa riittää, sillä kausihan alkoi meidän osalta 2014 marraskuussa. Ensimmäinenä yönä maissa ajettiin rannan kautta kertomassa Aidalle, että menemme toisaalle nyt yöksi. Aivan selvästi Hän näytti yksinäiseltä, ja hieman loukkaantuneelta, että hylkäättekö minut. Oikeasti vene oli ollut kotimme lähes kaksi vuotta. Ei voi sitä sidettä väheksyä.

Äkkiä ajatellen elämä tuntuu aika tyhjältä ja rauhalliselta. On vaikea löytää loppulausumaa koko juttuun. Varmaan tarvitaan aikaa kaiken sulatukseen ja taas uutta etäisyyttä asioihin.

Ollaan suuret kiitokset velkaa kaikille jotka yhteiseen matkaamme ovat osallistuneet. Varmaa on, että haluamme pitää yhteydet ja järjestää tapaamisia vuosittain. Terveiset myös kaikille niille venekunnille joita tapasimme Karibiankierroksen aikana ja tervetuloa Saimaalle. Tehdään vaikka eskaaderi  Savonlinnan Oopperajuhlille ensi kesänä.

Joku on sanonut, että myrskyisten merien jälkeen tällä purjehtiminen on kuin oltaisi mummolassa! Meriida, Panthera, Ironsaid, Homeless, Chianra, Zara, Katariina, Kalimeira, Verde, Paloma-x, ja varmaan joku jäi vielä mainitsematta.

Kiitos kaikille teille jotka ovat blogin kautta meitä seuranneet. On mahtavaa tuntea, että on pystytty tekemään ja toimimaan siten, että matkamme on kiinnostanut monia ihmisiä. On täysin avoin asia blogin suhteen, että tuleeko siihen koskaan jatkoa. Ehkä valokuvia voisi lisätä, kunhan ne saadaan johonkin järjestykseen.

Lämpimin terveisin:
S/Y Aida
Kari ja Jatta
Lappeenranta 27.10.2015

Ps. Aida on vuoravenerekisterissä. Jos tunnet tarvetta ystäviesi kanssa purjehtia Saimaalla, ja tutustua Swan 42 -purjeveneeseen, joka on kiertänyt maapallon 2001-2004, sekä nyt purjehtinut kahden vuoden Karibiankierroksen, niin mahdollisuus on olemassa.

kari.k.lappalainen@kolumbus.fi
+358400558925
                                     

Osa 35: Takaisin Eurooppaan

On ollut sellaista menoa ja meininkiä, että kirjoittamiseen ei ole ollut aikaa, eikä kykyä keskittyä. Toivon, että kaikki ymmärtävät paineet, mitä tälläinen valtameripurjehdus tuo mukanaan. Käyn nyt ylimalkaisesti läpi paluuta reitiltämme St Maarten - Bermuda - Azorit - Falmout.

Sen voi todeta, että oli haasteellisempaa palata, vaikka matkat jaksottuivat kolmeen legiin. Maarten-Bermuda 700 mpk 7 vrk, Azorit 1400 mpk 14 vrk ja Falmout, England 1200 mpk 11 vrk. Yhteensä koko operaatio kesti 41 vuorokautta, joista 32 veneessä. Lähdettiin 4.5.2015 St Maartenilta ja oltiin Falmoutissa 14.6. Paras vuorokausimatka oli 175 mpk, eli keskinopeus 7.2 kn. Meripenikulmahan on 1852 metriä. Oli ennakkoon tiedossa paremmin mitä tulossa on. Säätyypit oli vaihtelevampia, vaikka ei mennessäkään pasaateja tahtonut löytyä. Voi verrata siihen, ettei se ensimmäinen laskuvarjohyppykään tuntunut ennakkoon miltään, mutta toinen ja kolmas olikin sitten oma lukunsa, kun tiesi mitä tulossa on. Niin koneestakin loikkaat tyhjyyteen ja olet oman onnesi nojassa!

Ylityksellä tapahtunutta:

Veki vedettiin mastoon kolme kertaa eri syistä.

Kone sammui, kun ajettiin johonkin köysivyyhteen.

Delfiinit kävivät kymmenen kappaleen ryhmässä meitä moikkaamassa, ja ohjasivat keulassa matkaamme kohti määräsatamaa. Kilpikonnat eivät paljon eväänsä hetkauttaneet, vaikka tavattiin niitäkin.

Bermudaan ajettiin yöllä! Kolmosreivi oli käytössä. Wc meni tukkoon. Harmaavesisäiliön tyhjennyspumppu lopetti toiminnan. Maston kattotukikumit valuivat alas. Beibistaakin vaijerista neljä säijettä poikki. Teetimme Azoreilla uuden. Keulavalo häipyi Atlannin syvyyksiin. Suojaverkot repeytyivät aalloista. Pelastusliivit laukesivat veden roiskeista. Ison purjeen ratsastajat kolme irtosivat. Veki ompeli.

Pääskynen tuli kylään 500 mpk lähimmästä rannasta ja oltiin ihmeissään! Se söi Jatan näkkärit ja jatkoi matkaa. Azoreiden jälkeen olimme ajaa valaiden kanssa yhteen kaksi kertaa. Teimme väistöliikkeet ja selvisimme. Veki laihtui matkan aikana 6 kg! Minun kansakoulussa tekemä jakkara on seilannut Atlannin edestakaisin ja on edelleen kasassa! Vietimme kolmet synttärit: Marski 4.6., Kari 5.6., ja Pette 6.6.!

Kolme vuorokautta ajoimme sumussa tutkan opastuksella kohti Falmouttia.

Mukana ollut Pette Sairanen, kirjailija,  dramaturgi, purjehtija, umpihankihiihtäjä, retkiluistelija, meloja ja armoton mies muutenkin, piti kirjaa tapahtumista päivittäin ja kirjoitti lyhennelmän muistiinpanoistaan, kertoo tapahtumat kokemuksensa mukaan. Tuovat vaihtelua muidenkin ajatukset tästä kalliista harrastuksesta: elää mahdollisimman epämukavasti, mutta vapaaehtoisesti, omasta valinnasta!

Veikko Nikkinen kuului myös miehistöön. Hän osoittautui myös erittäin sitkeäksi ja hermonsa hallitsevaksi mieheksi. Monitaitoisuus osoittautui siten, että ei ollut hommaa mikä ei hoitunut, vessan putkiston purkamisesta lihapullien valmistukseen sekä englanninkieliset kuulutukset.

Jatan psyyke ja sitkeys oli ilon aihe, kun vertaa menomatkaan. Hän oli kuin toinen ihminen ja on ylittänyt nyt Atlannin valtameren molempiin suuntiin!

Pekka Laaksonen on mies paikallaan, hän hoiti minun kanssa vuorot siinä missä muutkin. Me ei olla maratoonareita eikä siksi tullakkaan!

Nyt olemme jo Den Helder marinassa Hollannissa. Tulimme Doverista Tomin ja Siirin vahvistuksella 6.7. ja nyt odottelemme tuulien tyyntymistä, että voimme jatkaa kohti Kielin kanavaa.

Kunhan saavumme kotivesille, niin teen yhteenvedon reissusta. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja palaamme takaisin samoja reittejä, kuin 2013 menimme kohti Karibiaa.

Osa 34: Vene-elämää St. Maartenilla. Marras-huhtikuun päiväkirja. Valmistautumista paluumatkaan.

Jäimme marraskuussa St. Maarteniin ankkuriin sulattelemaan viime aikojen tapahtumia. Olimme luvanneet tehdä päätöksen jatkosta pikapuoliin. Pyörimme sinne ja tänne saamatta otetta mistään. Marinassakin vierailimme ja siellä sanottiin, että tulkaa takaisin, tilaa on.  Jatan vointia kyseltiin, kun hän oli kolhinut polvensa linnoitusvierailun yhteydessä. Kukaan ei ollut kiinnostunut minun vanhasta olkapäävammasta, jonka olin saanut Pallaksella kymmenen vuotta sitten. Nyt se vaan heräsi eloon perämoottorin kanssa painiessa. Lasku jollaan ja nosto ylös parikin kertaa päivässä, niin olka suuttui siitä. Oikea käsi ei nouse ylös, kuin niin, että vasemmalla nostaa sen.  On tehnyt hyvää tämä rauhallinen venetoiminta, mitä olemme viettäneet.

Aloitin veneen tarkastelun ja totesin, että aurinkopaneelit vetävät viimeisiään. Ne ovat sellaista ohutta mallia, ja ilmeisesti se värinä, mikä biminin katolla on ollut pari vuotta, on vioittanut niiden pintaa. Latausta tuli kun kääntelin niitä sisäänpäin kippuraan! Tästä alkoi viikon kestänyt paneelien vaihto. Ensin toinen ja sitten toinen. Kun paneeliongelma alkoi, kokeilin huvikseni tuuligeneraattoria, joka on tököttänyt siinä toimettomana, kun lähdettäessä todettiin, että se ei tee virtaa. En tiedä miten näin on käynyt, mutta nyt alkoi pelittää, kunhan vain tuuli tarpeeksi.

Kaasupullojen kanssa puljattiin ja käytettiin täytössä. Oli sekaisin kirjanpitäjän vaihtopäivät. Emme tietäneet milloin oli vaihdettu ja täytetty. No, sen pitäisi olla nyt kunnossa. Keulapiikin siivouksen ja tuuletuksen aloitimme ja samalla teimme inventaarion siitä, mitä mukana on. Aikaa kului ja mietittiin jatkoa.

Nyt olemme tehneet päätöksen, että toukokuun alkuviikoilla alkaa paluu Eurooppaan.

Ensin Bermudaan 860 mpk, Azoreille 1600 mpk ja Englannin kanaaliin 1200 mpk, jos tuuli niin suo. Matkaa on, ja jos vielä Suomeen pyrkii, niin elokuussa voisi olla siellä. Toisin sanoen noin kolme kuukautta purjehdusta.  Tästä siirtyivät kaikki ajatukset paluun valmisteluun, ja tuntui, että täällä on kaikki nähty. No, eihän se niin ole. Caribialla on 7000 saarta ja niistä on 10 % asuttuja! Matkan jatkaminen vaikka Panamaan ja eteenpäin oli niin monen eri asian yhtälö, ettei sellaista lähdetä toteuttamaan. Mm. matkat vain pitenenevät, ja sitten on terveydelliset näkökohdat. Uhmapäisyyden tai näyttämisen halut, ovat 30 vuotta takanapäin! Vaikka veneily ja purjehdus on krooninen sairaus, mihin ei ole lääkitystä, niin kun sitä on 50v sairastanut, on kroppa jotenkin "löystynyt" sen otteesta! Ensimmäisestä purjeveneen ostosta tulee tänä kesänä 50 vuotta, siis vuodesta 1965!

En tässä muuta selittele. Kerron sitten erikseen jos ketä kiinnostaa. Kaikki perustuu siihen, mitä olemme kokeneet. Se tiedetään, että eilistä ei saa takaisin koskaan. Eletään tässä hetkessä nyt. Huominen on edessä, ja uusi päivä!

Atlantin ylitysmiehistö alkaa olla kasassa. Se tuntuu hyvältä. Sen organisointi ei ollut päivän juttu sekään. Laadimme "aikatauluja" ja otimme yhteyksiä heihin, ketkä olivat kesällä kertoneet mielenkiinnosta avomeripurjehdukseen. Palataan siihen myöhemmin, mutta kahdella "karpaasilla" on lentoliput tänne 30.4.2015!

Tapasimme täällä s/y Chiara Ninan ja Jari Tammilehdon, Yachtclub Sindbad Helsingistä. He olivat lähteneet alunperin vuoden purjehdukselle Kanarialle, mutta olivat kyllästyneet siellä oloon, ja päätyivät tänne Karibialle. He palaavat ensi kesäksi Suomeen samalla aikataululla kuin me. Kävimme syömässä, ja paransimme maailmaa kertalaakista. Meistäkin tuntuu nyt paremmalta, vaikka seuraava aamu tuntui huonolta sen illan jälkeen!

Tällaisillä pidemmillä matkoilla kaikkia veneessä olevia laitteita pitäisi aina ajoittain käyttää, jotta ne pysyvät kunnossa. Lämmityslaite on yksi niistä, ja sitä ei olla tarvittu sitten Suomen maan. Olen sitä joskus kokeillut, ja on käynnistynyt, mutta nyt ei. Hyörin ja pyörin mittareiden kanssa saamatta tolkkua mistään. Nyt en soittanut Koukun Matille, joka on veneen sähköistä perillä. He kävivät niitä Pullin Hepan kanssa läpi. Matti kerran vastasi puhelimeen, että mitäs nyt?

Perästä löytyivät hapettuneet sulakkeet ja liittimet, ja kun niitä vähän kokeilin, niin sulake lähti osina pois. Perässä ruorikoneisto on saanut näköjään suolakylpyjä, ja ne ovat tehneet hommansa. Aikani tussasin ja vaihdoin liittimet ja sulakkeet, niin lämmitin taas pelittää! Onko kukaan korjaillut veneen lämmitintä Karibialla? Täällä näissä veneissä on ilmastointi. Tuskin muilla kuin pohjolan porukoilla on lämmittimet. Nyt kello on 19.30 ja  tässä karttapöydällä on 27.6 astetta lämmintä! Niin kuin huomaatte, valmistaudumme kylmempiin keleihin.

Olimme Philisburgissa. Jatalle oli kaupunkiloma tarpeen, kun hän oli pyörinyt veneessä arjen hommissa. Menimme Hiacella eli paikallisbussilla Marinan pysäkiltä. Olin uhannut ostaa lenkkikengät ja kelloon pariston. Kenkäkauppaa ei meinannut löytyä millään. Timanttikauppoja oli vierivieressä. Kauppa löytyi viime metreillä, ja nyt Niket odottavat lenkkeilijää. Paristokin saatiin vaihdatettua. Sekään ei tahtonut ensin onnistua.

Kävelimme jonkun ministeriön ohi, ja huomasimme infotaulun Chikungunya-nimisestä itikan piston aiheuttamasta sairaudesta. Kuumeesta, tai miksi sitä nyt nimittäisi. Täällä on levinnyt kaikille saarille itikan aiheuttama vaiva, joka alkaa korkealla kuumeella 3-5 päivää pistosta. En tarkkaan tiedä, mutta joka sadas jostain lajista kantaa sitä. Olisikohan verrattavissa meidän punkkiongelmaan? Vaivaan ei ole lääkitystä eikä rokotetta, ja se voi mennä niveliin, ja vaivata vaikka vuoden. Tapauksia on tavattu ensimmäisen kerran 2012, etenkin täällä pohjoisilla saarilla, josta tauti on levinnyt etelään. Meitä varoitti heti marraskuussa Hanna-Lea siellä Antigualla. Edellisenä vuonna siitä ei puhuttu mitään sielläkään, eikä kirjoitettu lehdissä. Tämä on kuulemma vaikuttanut turistimääriinkin. Varmaan enemmän tietoa on niissä maissa, joilla on omistusyhteydet näihin saariin. Suomessa on tuskin kuultukaan. Lentokoneissa kuulemma informoidaan, tiesivät nämä meidän vieraat kertoa. Koneet kun lähtevät täältä, niin matkustamojen ilmanvaihdot myrkytetään ennen lähtöä! Lentoemo kulkee Raidpurkki käsissä ja töhöttää kattoon myrkyt! Monen ravintolan baareissa on Off- purkit vapaassa jakelussa, jotta asiakkaat saavat hölvätä kintut myrkyllä. Meillä veneessä ei itikoita ole näkynyt, etenkään kun olemme ankkurissa.

Vieressä on tanskalainen yksinpurjehtija, joka kävi kertomassa kuulumisia, ja kyseli meidän suunnitelmista. Hän kertoi mm., että joltakulta oli otettu pelastuslautta pois, kun oli vanhat päivämäärät, eikä häntä päästetä lähtemään ennen kuin asiat ovat kunnossa. Meidän on vielä tämän kevään voimassa, vaikka luulin, että se on vielä ensi vuonnakin ok. Maritimin tarra lautan kyljessä kertoo, milloin uusintatarkastus on tehtävä.

Teimme Nikeillä ensimmäiset lenkit, mutta ei yhtään juoksuaskelta. Ehdotin, että juostaan vähän, niin Jatta sanoi, että anna mennä, hän ottaa aikaa! Kävimme katsomassa lentokenttää, ja uutta siltaa, joka on melko tarkasti rajalla, ja tie kulkee aivan siinä vieressä. On vilkas liikenne. Tuntui, että aina joku kone oli nousemassa tai laskeutumassa.

Ostimme The Daily Herald -lehden, ja kyllä siellä oli taas Kimi Räikkösestä juttua. Kirjoitin silloin aikaisemmin, ettei meidän johtopolitiikoista paljon maailmalla ole juttua, mutta Räikkösestä kyllä. Taas kahden peräkkäisen päivän lehdessä Kimi antoi lausuntoja! Samaisessa lehdessä oli mainos Classical Delight Consert, Violin Accordion Recital -konsertista. Tämä meidän viulisti metsästää, että missä tämä konsertti on, kun lippuja saa täältäkin saarelta.

Kävimme sitten konsertissa. Eva Ingolf, violin, ja Andi Kristins, accordion. Taiteilijat ovat syntyperältään islantilaisia, ja nykyisin asuvat New Yorkissa. Konserttipaikalle pääsi ainoastaan taksilla. Otimme lennosta auton, kun sitä tööttäämällä tarjottiin. Kuljettaja ei tiennyt, missä koko paikka on, eikä nähnyt lipusta lukea koko juttua. Jatta luki sitten ääneen, ja vihdoin hän sanoi, että I know, ja mentiin. Hän vei meidät viereiselle tontille, jossa sijaitsi jokin hengellinen "pyhättö". Sieltä kysyimme, että missä on esitys, ja näytimme taas lippuja. Siinä se oli, seuraavassa rakennusryhmässä, jossa oli kuntosalit ja tämä konserttisali, Belair Community Center.

Noin viisikymmentä ihmistä oli paikalla kuulemassa musiikkia. Esitys oli ehkä pettymys jo siitäkin syystä, että pääosa esitettiin sähköviululla. Ainoastaan kahden kappaleen säestyksessä oli harmonikka mukana. Bach kuulemma meni vielä välillä vähän epäpuhtaasti. Minä en huomannut, mutta Jatan tarkka musiikkikorva sen kertoi. Pari tuntia siinä meni taukoineen, jolloin oli tarjolla virvokkeita. Taksikuski oli antanut kortin niin, että soittakaa, jos tarvitsette paluukyytiä. Tuumasimme, ettemme soita, kun ei olla siellä, mihin hän meidät vei. Aloitimme kävelyn, eiköhän kyyti hoidu sitten lennosta. Olimme syrjäisellä alueella, ja liikenne oli hiljentynyt, puhumattakaan siitä, että takseja vilistäisi.

Aloitimme patikoinnin kohti Philipsburgia, ja tarkkailimme autoja, jotta saisimme kyydin. Jatta maalasi piruja seinille, ja sanoi, että jos meidät nyt ryöstetään, niin mitäs sitten. Sanoin, että vaiti, ja kävele! Yksi taksi meni ohi, mutta vika suuntaan. Vihdoin pysähtyi auto, ja kysyi, että minne matka, ja saimme kyydin. Se oli oikea taksi, jolla oli kanadalainen asiakas kyydissä. Kyselivät ketä ollaan ja mihin menossa. Pääsimme Simson Bayhin turvallisesti. Sain komennon, että tarjoat nyt valkoviinit illan päätteeksi, kun selvisimme hengissä konserttiseikkailulta. Oli ensimmäinen kerta sitten lokakuun, kun oli pitkät housut jalassa. Olimme ostaneet liput etukäteen, ja kyselimme vähän kautta rantain, että miten pitää pukeutua. Ohjeet kuuluivat, että kuin illalliselle! Ilokseni totesin, että housut mahtuivat hyvin jalkaan.

Meillä oli Isänpäivänä WC-remontti. Nyt ensimmäisenä Pääsiäispäivänä teimme kahden vinssin huollon, kun ne olivat jumissa. Ennen matkaa Eiskosen Masa ja Olkkosen Tapsa kävivät kaikki vinssit läpi huoltaen ja voidellen ne. Olivatko he sitten säästäneet vaseliinia, kun nämä kaksi sanoivat yhteistyön irti? Meillä on tässä veneessä kymmenen näitä vinssejä. Jos pari jumittaakin, niin ei se menoa haittaa. Eihän niitä olisi nyt pyhinä tarvinnut rempata, mutta silloin se on tehtävä, kun inspiraatio tulee. Töissä tehtiin käskystä, nyt milloin itseä huvittaa.

Niket ovat saaneet kyytiä, eli olemme lenkkeilleet. Kumpikin on todennut, miten kävelystäkin tulee helpompaa kunnon jalkineilla! Löysimme päivänkakkaroitakin lenkkipolun vierestä!

Vaihdoin saimme ankkurin ylös, ja vaihdoimme maisemaa St. Martinille Ranskalle kuuluvalle saarenpuoliskolle.  Marigotin lahdelle ankkurointi, ja tulliin, joka oli kiinni. Kiipesimme Fort St. Louis -linnakkeelle "tappamaan akkaa". Jatta oli edellisellä kerralla kompuroinut nurin siellä, ja sanoin, että sen paikan yli pitää kävellä, niin se akka tulee hoidettua. Näin me hoidimme nuorena, kun mäenlaskussa kaaduimme, ja tehtiin niin sanotusti akka, kun kaaduttiin. Piti laskea uudelleen kaatumatta ja saatiin puhtaat paperit.

Olemme tehneet kaupunkikierroksia, ja todenneet, että hintataso on edullisempi kuin saaren hollantilaisella puolella. Jouduin ostamaan uudet shortsit, kun edellisistä meni vetoketju rikki. Sitä edelliset repesivät ja sitä edelliset menivät niin kuluneiksi, etten saa niitä laittaa jalkaan!

Meillä Suomessa pitää koirat olla kytkettynä kun kulkee kaupungilla. Näimme täällä, kun hevonen seurasi isäntää ilman kytköksiä, ja hyvin näytti sujuvan. Täällä on myös keltaiset suuret koulubussit, niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa näkee. Meille opetetaan, kuinka bussista pitää poistua, ja sieltä tai täältä se katu ylittää. Nähtiin, miten se hoidetaan täällä. Bussi antoi pysähtymismerkit ja parkeerasi keskelle katua poikittain niin, että koko liikenne oli seis kumpaankin suuntaan, ja taaperot pääsivät yli kadun,  eivätkä autot päässeet mihinkään. Ei kuulunut yhtään tööttäystä, vaikka täällä muuten keskustellaankin äänimerkein. Turvallisuus oli taattu.

Miehistö on koossa paluumatkaan. Veikko Nikkinen, Peter Sairanen ja Pekka Laaksonen tulevat samalla lennolla 30.4.2015 klo 14.00. Silloin on Vappuaatto ja Jatan synttärit. Sillä konseptilla aloitetaan.

Me menemme Marina Simson Bayhin 27.4. ja laitamme valmistelut aluilleen. Saimme Ilkka ja Sinikka Niekalta terveiset. He olivat täällä viime vuonna Katariina-veneellään, ja kertoivat seuraavansa kaikkia suomalaisveneitä mielenkiinnolla. Löysin heidän laatimansa listan valtameren ylitystarvikkeista. Saimme sen silloin Kap Verdellä heiltä, kun olimme vähän h-moilasena, että mitä kaikkea pitää varata, ja kuinka paljon. Onhan sitä kirjallisuutta ja kaikkea tietoa maailma tulvillaan, mutta kun se on A4:lla ja kaupassa mukana, niin elämä on helpompaa.

Menimme Marina Fort Louisiin tekemään mm vesitankkauksen, kun olimme olleet 40 vrk ankkurielämässä. Marina on ympyrän muotoinen paalutettu satama-allas. Hyvin sekavan oloinen. Paikka löytyi Dockmasterin opastuksella helposti, ja hommat alkoivat kaupassakäynnin merkeissä. Suihkussa käytiin kaksi kertaa. Ensin vesitankkauksen yhteydessä veneen kannella, ja illalla oikeassa polettisuihkussa. On ylellistä, kun vene ei keinu mihinkään suuntaan, vaan on vakaasti paikallaan.
Jatta pesi kylmätilat ja pilssit, jonka jälkeen kelasimme ankkuriketjun laiturille pesuun. Seuraavana päivänä dinghyn pohja. Aidan potkuri ja sen akseli pitää saada myös puhdistettua. Meinasimme näin laistaa telakalla käynnin. Veneen pohja ei ole kovin näkittynyt, mutta potkuri ja akseli on. Säästän pohjan puhdistuksen miehistölle. Olkoon siinä heidän kuntotesti! En muista mitä Gastiliiton sopimukset sanovat tämänkaltaisista tehtävistä. Rommi-annoksethan se kertoo selkokielellä!

Palkkasimme paikallisen sukellusyrittäjän puhdistamaan pohjaa. Hän teki tunnin töitä, ja kertoi, että se ei ollut hänen mielestään hyvässä kunnossa, mutta nyt on. Simpukkaa oli riittämiin, ja puhdistus tarpeellinen. Sata kymmenen euroa on mielestäni kohtuuhinta, kun ajattelee miten toimenpide vaikuttaa kulkuun ja ajettavuuteen. Antaa ajassa ja polttoaineessa nopeasti takaisin hintansa. On paljon tärkeämpi toimenpide, kuin vaikka kylkien vahaus. Miehistölle jäi vain työn tarkastus uintivuorolla.

Vieressä on amerikkalainen katamaraani, jolla on vedenalaiset valot, joilla voi tarkkailla pimeää merenpohjaa yöaikaan. Meidän pieni outlets-valo on hiukan vaatimaton näihin jetset-meininkeihin. Sain Suomesta Leinon Jussalta ohjeita tälläiseen itsetunnon kohotukseen. Pää pystyyn, kossupaukut ja etiäppäin muista välittämättä!

Kristalleja ja muita astiastoja säilöimme niin, etteivät aallokossa kilise mihinkään suuntaan. Varasimme viisi mukia ja viisi lautasta, mistä ateriat ym. sitten nautitaan.

Naapurissa on myös ranskalainen vene, jolla on peräpeilissä viirimaalaus, jonka etukulmassa on leijona, niin kuin Suomen tunnuksissa on, ja vielä Suomen värit. Jatta kysyi heiltä, että mistä moinen. He kertoivat, että se on heidän Yacht Clubinsa viiri. Ovat lähdössä 18.4. kohti Azoreita.

Taulukoiden ja purjehdusoppaiden mukaan huhtikuun puolesta välistä alkaa suositusaika, milloin täältä on hyvä aloittaa paluu Eurooppaan.

Viesti Teppo Valtosen poismenosta

Helmikuun 27. soitin Lappeenrantaan ja sain kuulla sen suru-uutisen, että Teppo Valtonen on purjehtinut pois maallisesta elämästä. Nuori mies, ikää en tiedä, mutta harrasti purjehdusta, retkiluistelua, laitesukellusta, lumilautailua, ja liitovarjoilua talvisin Saimaan jäillä. Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserteissa sekä Skinnarilanhovissa Toivo Kuulan tulkintoja oltiin kuulemassa, eli myös musiikki kuului hänen elämäänsä. Olimme sopineet Tepon kanssa, että jos hänen työnsä puolesta käy, hän tulisi meille mukaan jollekkin pitemmälle matkalle vahvistukseksi. Mies oli itse rauhallisuuden perikuva. Harkitseva ihminen ja hyvä purjehtija. Hän olisi sattunut Atlantin ylitykseen hyvin. Tieto kohtalosta iski kuin salama. Se tässä elämässä on varmaa, että se ei kohtele kaikkia tasapuolisesti, uskoi sitten mihin hyvänsä. Syvä osanottomme ja jaksamista lähiomaisille.

Kari ja Marjatta Lappalainen

Osa 33: Guardeloupe - Antigua, vierailijoita kotimaasta.

Palaan vielä edelliseen juttuun niistä kuuluisuuksista. Otin eräänä iltana puheeksi, että ketä ja kuinka kuuluisia julkkiksia Jatta oli nähnyt turvamiesten keskellä silloin siellä Bartsilla. Minulle ne nimet eivät sanoneet oikein mitään. Kuulemma toinen on ollut Titanicin keulassa. Kysyin, että onko se toinen ollut sitten siellä perässä. No ei kuulemma ole, vaan osaa laulaa! "Veneporukkaahan" siis molemmat!

Arskan ja Jussin vierailusta vielä: Jussi opetti panamalaisen paalusolmun, joka ei lähde kuin kirveellä auki! Arskan tehtävänä oli eräällä kauppareissulla ostaa talouspaperia. Arska tuli hampaat irvessä talouspaperit kainalossa ja vähän purpatti, kun rommipullo oli samanhintainen. Oli käsi hapuillut vaihtoehtojen välillä!

Kiitokset myös Myllytunturin laskettelutiimille ja kello 11.00 sunnuntain kahviryhmälle terveisistä ja kuvista. Perille tuli. Kai se motto on edelleen, että "miljoonaa" mennään?

Palasimme kahdestaan oloon ja otimme suunnan tuttua kohdetta kohden: Terre-de-Haut. Jännityksen kohde oli kytkimen öljyt, oliko remontti onnistunut. Tuuli oli hyvä, eikä konetta käytetty kuin tunnin verran, ja öljyt pysyivät kytkimessä. Olimme sellaisessa mielentilassa, että jos näin jatkossa tökkii, niin Eurooppaan ensimmäisessä toukokuun sääikkunassa tullaan.  Pari päivää myöhemmin tuli suomalaisvene Swan 41 siihen lähipoijuun. Aikaisemmin näimme pikaisesti kuunari Helenan henkilökuntaa. Muuten ei suomiveneitä ole näkynyt. Markku Lehtinen omistaa ja on tekemässä pitempää retkeä vaihtuvin miehistöin. Netistä caramiamaailmanympari.net löytyy tarinaa ja lisätietoa hänen suunnitelmistaan. Paljon vaihdoimme mielipiteitä ja kuulumisia, miten maailma viskelee ihmisiä sinne ja tänne. Terveysoppia mm. niin, että ruoka, Espanjan kuumuus, ja suomen kylmyys vaikuttavat ihmisen elämän pituuteen...

Matka jatkui hyvien tuulien saattelemana Deshaiesiin, jossa oli seuraava suomalaisvene, eikä mikään turha tuttavuus ollutkaan. Kyseinen oululaispariskunta on ollut näillä vesillä 17 vuotta! Taas tuli kuulumisia kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olivat sitä mieltä, että 6 kk suomessa ja 6 kk täällä on aivan hyvä systeemi. He pitävät venettään Pointe Pitren marinassa vedessä sillä välin, kun ovat kotimaassa. Harmittaa, että tuttavuus jäi tuntiin, eikä vaihdettu yhteistietojakaan. Olimme seuraavana aamuna lähdössä kohti Antiguaa.

Kello 5.30 herätys ja matkaan. Isopurjeella ja koneella mentiin ensimmäiset tunnit, ja sitten pelkällä purjeella. Sitten heikkeni tuuli, ja oli vielä myötäistä ja maininkia niin, että petti hermot. Otimme purjeet alas ja menimme koneajolla Falmouthin lahdelle ankkuriin. Olemme olleet tuossa vieressä  English  Harbourissa, mutta emme täällä. Pulkkisen satamakirjassa lukee tämän kohdalla, että maailmanluokan vehkeet ovat täällä. No niinhän ne ovat, yhtenä iltana kannella makoillessa laskin 18 punaista mastovaloa! Kun mastot ovat tarpeeksi korkeita, pitää varoittaa lentoliikennettä! Mikä se metrimäärä on, en tiedä enkä mene mittaamaan, senkun pitävät valonsa ja mastot! Meidän maston korkeus on 21 metriä ja pärjäämme tavallisella valolla. On myös etukannella ja tutka-antennissa aurinkokennolamput, jotka mielestäni riittävät.

Helmikuun 16. matkasimme Jollyyn huoltohommiin. Vaihdettiin Öljyt ja suodattimet koneeseen. Kytkinkin tuntui pitävät öljyt sisällään. Oli mukava tulla tuttuun ympäristöön. Tavattiin Hanna-Lea ja vaihdettiin kuulumiset.

Lauantaina 21.2. oli herätys klo 03:00 ja starttasimme St. Bartsiin klo 04:00. Matkaa oli 74 mpk ja halusimme olla valoisan aikaan perillä. Tuuliennuste oli hyvä, samoin kuin mainingin suunta. Ensimmäiset tunnit suunnistettiin pimeydessä kolmen risteilijän seassa. Ne kun liikkuvat öisin, ja viettävät päivät satamissa, joissa ihmiset tuhlailevat rahojaan. Tulihan se auringonnousukin ja saatiin selvyys kelistä. Vaikutti hyvältä, ja matka taittui purjehtien 6-7 solmun vauhdilla kohti Bartsia. Olimme perillä klo 16:00 ja ankkuripaikka löytyi helposti. Ei ollut sitä Uudenvuoden hulinaa. Seuraavana päivänä tullasimme sisään ja ulos, jotta maanantaina pääsimme matkaan kohti St. Maartenia, jonne Hemulit perheineen olivat tulossa tiistaina. Meillä oli varaus Marinaan 24.2., joka oltiin tehty edellisellä vierailukerralla.

Mentiin 10:30 silta-avauksella sisään Simson Bay -lahdelle, vinkkasimme marinan kumivene kylkeen, ja kerroimme, että tultaisiin sisään. Kaveri soitti marinaan, kyseli varauksemme perään ja ilmoitti, että ei ole varausta, ja satama täyttyy 35th Heineken Regatan johdosta.  Oltiin H moilasia. Ankkuroimme ja menimme dinghyllä marinan toimistolle. Meillä oli virkailijan lappu, jolla varaus oli tehty. No, tilaa alkoi löytyä, mutta joudumme lähtemään 1. tai 2. päivä maaliskuuta pois. Menimme takaisin veneelle odottamaan, että voidaan lähteä, kun ei ennen 16:00 saanut mennä. Air France laskeutui siinä odotellessa, ja sieltä sukulaiskomitea ilmoitti, että täällä ollaan. Sovittiin tapaaminen hotellille, kun kerrottiin oma tilanne.

Terhi ja Tomi Pakkanen, heidän Siiri ja Saimi, Virpi Pakkanen Sveitsistä, Jenni ja Mika Mäkitalo, ja heidän Ukko ja Eevi tavattiin sitten uima-altaalla! Eivät olleet laukkuja kerenneet purkaa, ennen kuin uintihommat alkoi! Riemulla ei ollut rajaa, kun kuulumiset kerrottiin, olihan neljä kuukautta kulunut viimenäkemältä! Lento oli tullut Pariisin kautta, ja kaikki mennyt hyvin. Alkoi rantaloma meilläkin.

Yöt olimme veneellä ja päivät katseltiin rannalla, kun lapset temmelsi. Tomi ja Mika kävivät sukellusretkillä, ja naiset tekivät ostosmatkoja mm. Philipsburgiin paikallisbusseilla. Matka maksoi kaksi dollaria suuntaansa.

Iltaisin kävimme syömässä porukalla, ja Tomi ja Virpi kokeilivat myös lobsterin makuelämyksiä. Otukset otettiin altaasta elävänä, ja hinnan määräsi paino.

Eräänä iltana Virpi tilasi riippuvan kebabin, joka oli rakennettu kanasta. Tämä on hyvin amerikkalainen yhteisö. Kaikki hinnat ilmoitetaan ensin dollareina ja sitten nafteina. Täällä on pääasiassa amerikkalaisia matkailijoita.

Lauantaille vuokrattiin kolme autoa, joilla tehtiin saarikierros. Meidän oloa varjosti se, milloin tulee komento marinasta ulos. Heineken Regatta on 5. - 8.3. ja kilpaveneitä saapui koko ajan lisää. Komento tuli tiistaina, ja siirryimme ankkuriin. Suurimmat osanottajat olivat 100-jalkainen Swan ja 80-jalkainen Volvo Ocean Regattaan 2008-2009 osallistunut pursi! Hulinaa riitti päivät ja yöt niin, että alta pois. Neljänä päivänä klo 15:00 Simpson Bay Bridgen avauksella tuli sisään suurin osa kilpailijoista, ja se oli suuri ohjelmanumero. Paikallisen pursiseuran ravintola sijaitsi siinä sillankorvassa. Sinne ihmiset kerääntyivät katsomaan ja hurraamaan kilpailijoille, jotka panivat parastaan, esittäen kuka mitäkin hauskaa! Etenkin viimeisen kilpailulähdön jälkeen showt olivat parhaita, ja tunnelma katossa, tai sanoisiko veneissä.

Vieraamme aloittivat paluut siten, että Virpi palasi Sveitsiin tiistaina, ja muut Suomeen perjantaina 6.3. Virpi viestitti, että hyvin meni matka, vaikka Pariisissa joutui koneenvaihdossa juoksemaan viimeiset sata metriä. Olivat jo kuuluttaneet madam Virpiä! Muut ottivat lomasta kaiken irti rantaelämän merkeissä. Lämpötilahan on 30 astetta varjossa. Meri varmaan samaa luokkaa, ehkä 28. Päivän kun valvoo tekemättä mitään, niin iltaisin on väsynyt!

Perjantai sitten oli eron päivä, ja olimme rannalla vielä viimeisillä kuvauksilla maisemia ihaillen. Paluut olivat sujuneet aikataulun mukaisesti. Me jäimme kyllä eräänlaiseen tyhjiöön! Lupasimme selvitä ja pärjätä eteenpäin.

Osa 32: Saint Barthelemy - Antigua - Guadeloupe

Uusi vuosi on alkanut niin vauhdikkaasti, että ei ole ollut aikaa jatkaa blogin kirjoittamista, mutta nyt palataan kirjoittamisen pariin, ja yritän muistella kuukauden tapahtumia. Pahoittelut siis kaikille.

Saint Martinilta palasimme Saint Bartehelemylle Uudenvuoden aatoksi. Täällä tapaa kuulemma kaikkia maailman kuuluisuuksia! Porukkaa oli niin valtavasti kaikenkokoisilla veneillä ja laivoilla, että ei tahtonut ankkuripaikkaa löytyä. Sen lisäksi, että laivojen kansilta löytyi helikopterit ja autot, niin ensimmäisen kerran näimme, että oli viritetty vesiliukumäet mereen! En tiedä, olivatko pelastusreittejä, mutta ymmärrys oli hakusessa. Henkilökunnat rahtasivat omistajia ja heidän vieraitaan maihin yhtenään. Tässä kulttuurissa aallokon tekeminen ei paljon paina. Yhteysveneiden hevosvoimat saattoi olla 2x200 hv! Siellä sitä kiikuttiin niin että oksat pois.

Käytiin maissa, ja satamatoimisto tiedusteli, milloin lähdemme. Oli luvassa viikko kovaa tuulta, ja silloin ei merelle mennä. Katsoimme toimiston ilmoitustaululta varoitusta Joulun pyhiltä, että ei voi koko miehistö poistua ankuroidusta veneestä, koska on luvassa 2,5 metrin swelli, eli maininki. Oli vaikean päätöksen hetki, ja tulimme siihen tulokseen, että vietämme yhden yön, ja Uudenvuoden päivän aamuna lähdemme 74 mpk taipaleelle kohti Antiguaa.

Jatta väitti nähneensä Leonardo DiCaprion, 40v, ja Rihannan, 26v! Iltalehti 14.1. kertoo näin: Daily Mail -lehti kirjoittaa, että Rihannan ja Leon välit lämpenivät jo uutenavuotena, kun molemmat olivat juhlimassa Saint-Barthelemyn paratiisisaarella Karibianmerellä! Arto toi meille kyseisen lehden. Siellä seassa me mentiin reput selässä, kuluneissa shortseissa, niin että jytke kävi. Jatta kysyi, että näetkö miten siistiä ja kaunista porukkaa täälä on. En tunnustanut nähneeni mitään poikkeavaa.

Uusi vuosi aloitettiin klo 5.30 herätyksellä, ja kuudelta lähdettiin matkaan. Ei siinä juhlittu sen kummemmin illalla, kun työpäivä oli edessä. Päästyämme avomerelle totesin nousukulman semmoiseksi, että ei päästä kuin Antinguan eteläpuolelle. Laitoin koneen auttamaan, ja pelkällä isolla mentiin sivuvastaiseen. Merenkäynti oli sitä tuttua vastaista ja sekavaa maininkia, mistä ei saanut mitään tolkkua. Kuka ei täällä ole ollut, niin hänelle on turha yrittää selittää. Ei hyvältä näyttänyt matkanteon kannalta. Iltapäivällä noin klo 16.00 sammui kone. Yritin ilmausta ja vaihdoin ensiosuodattimen, mutta ei auttanut. Swan 42 on purjevene, siitähän ei päästä mihinkään - mutta kun siitäkin tulee oikeasti purjevene, niin se ei mukavalta tuntunut. Oli takuuvarmasti yöpurjehduksen paikka. Päätimme ajaa kohti Antiguaa, olihan lähestymiskohde tuttu. Se yö siellä sitten ryskytettiin, ja tuli mieleen, että onko pakko vielä tässä iässä taistella luonnon kanssa. Jatta ilmoitti, että jos tästä selvitään, hän lentää saarten välit - ajele sinä miten haluat veneellä. Matkaa tehtiin 24 tuntia ja etenemä oli n. 75 mpk! Ensimmäisen kerran koimme, että vasta-aaltoon törmätessä vauhti putoaa yhteen solmuun.

Aamuyöstä kello neljän aikaan saavuimme rannikon läheisyyteen, ja ajattelimme odottaa päivän valkenemista, koska ankkurointi purjeella on turvallisempi tehdä silloin. Kaikki meni hyvin, ja saimme veneen ankkuriin. Huilasimme tunnin ja menimme maihin tulliin, ja kyselemään hinausta Marinaan. Remontti on turvallisempi tehdä, kun köydet ovat kiinni. Sataman johtaja lupasi hinauksen seuraavalle aamulle klo 09.00, mikäli kone ei käynnisty. Iltapuhteena sitten aloitin tankin ja siihen liittyvien putkien tarkastelun, ja löysin tankin imuputken yläpäästä noin 4 cm mittaisen mustan massanöölin, joka oli tukkinut polttoaineen saannin. Paikkojen puhdistamisen ja ilmauksen jälkeen saatiin kone käyntiin. Aamulla pääsimme Marinaan, ja alkoi tankkien tyhjennys ja pesu. Tankit olivat suht puhtaat, ja siivilöimme polttoaineen takaisin. Mitä lie mössöä ollut, sitä en tiedä, mutta liukenematonta ainetta oli. Toinen aurinkopaneeli tuli silloin yöllä alas niin, että jysähti, ja sen kiinnittäminen oli seuraava homma. Jouluvalot kiinnitettiin 3.1.2015. Jatta oli ostanut valonauhaa ja saimme sen vasta nyt kiinni.

Jollysta jatkoimme 9.1. matkaa Deshaiesiin Guadeloupeen, jossa kirjauduimme sisään vihurien saattelemana. Seuraavana aamuna starttasimme Les Saintesiin. Olimme vaaksoneet niin, että kohtuullisilla tuulilla selviämme Pointe Pitreen, kun tehdään matkaa päivittäin. Karin nimipäivänä 11.1. lähdimme kohti Pointe-a-Pitren Marinaa. Anoppi 96v oli ainut, joka soitti ja onnitteli nimipäivän johdosta. Aivan viimeisillä mailella rysähti, kun puomin skuutti petti niin, että hela katkesi. Onneksi olimme vastaisessa ja saatiin tilanne haltuun laskemalla purje alas. Menimme koneella Marinaan, ja löytyi vapaa paikka, johon omatoimisesti kiinnityttiin. Taas riitti puuhaa, kun lähdimme etsimään happolatakkaa ja hitsaustaitoista henkilöä. Löytyi, mutta sanoi, että pääsee vasta viikon kuluttua! Sovittiin, että minä itse työstän, ja hän vain hitsaa, ja seuraavana aaamuna homma oli kunnossa. Keulavaloon piti uusia metri kaapelia, jotta valot pelittivät. Saatiin hommat hoitoon, ja vene oli ajokunnossa 14.1., jolloin Arto ja Jussi saapuivat. Koneen öljyjen tarkistuksen yhteydessä huomasin, että koneen öljykaukalossa oli punainen öljyvana? Vaihteiston öljy on punaista. Seuraava huolenaihe antoi merkit.

Pojat saapuivat reippain mielin, ja kertoivat lentomatkastaan, missä lentoemännät myivät pimeesti olutta. No, Jussi oli saanut lisäoluet siten, että emo laittoi ne paperipussiin, etteivät muut asiakkaat huomaa. Vaihdettiin kuulumiset, ja lähdimme paikalliseen merirosvoravintolaan maaoluille, ja vähän rommillekkin. Tehtiin veneen tankkaukset ja muut rituaalit, ja viimein pääsimme 17.1. matkaan kohti Les Saintesia. Kaikki oli muuten hyvin, mutta tuuli puuttui. Pohjolan pojat toivat tyynet kelit. Ensimmäinen yö oltiin ankkurissa ja seuraava poijussa. Kävimme maissa ja metsästimme golf-autoa, mutta ei onnistunut. Tehtiin taksimatka Fort Napoleonin linnoitukseen ja käveltiin takaisin.

Matka jatkui Dominikaan. Portsmouthissa tullaus, ja samantien India River -risteily. Veneellä mentiin joelle, ja kuljettaja sanoi, että pitäkää kädet veneessä sisällä, tai krokotiili haukkaa! Sammutti koneen, ja aloitti soutamisen. Koneajo on kielletty, kun alue on Natura-aluetta. Oli vaikuttava kokemus. Seuraavana aamuna menimme vesiputouksille. Taksi oli rannassa vastassa, ja alkoi saareen tutustuminen. Hämmästyttiin, että tämä oli yliopistokaupunki, ja kaikki hienoudet löytyi. Vesiputous löytyi n. puolen tunnin kävelyn jälkeen. Arto oli ainut rohkea, joka kävi uimassa putouksessa.

Lähdimme aamulla 07.00 kohti De Fransia. Oli hyvät tuulet ja hieno purjehduspäivä. Kävimme kaupungilla maaoluilla ja viinillä. Seuraavana aamuna lähdimme matkaan ja pojat ottivat komennon, mie vaan makasin!  Saavuimme La Marinaan Martiniquelle, ja menimme ankkuriin. Aamulla ajoimme tankkaukseen, ja ryhdyimme kyttäämään marina-paikkaa, joka luvattiin klo 11.00 jälkeen. Sitten ei tapahtunut mitään, ja Jatta aloitti soittorumban harbourmasterille tasaisin väliajoin, ja tiukkasi paikkaa, joka lopulta klo 15.00 saatiin. Masteri sanoi, että soitit hänelle ainakin 15 kertaa, ja nauraa hohotti hyväntuulisena päälle. No, se kannatti. Kun pääsimme laituriin, niin tuli vene kylkeen, ja puhuimme suomea. Suomalainen yrittäjä on ollut pari vuotta siellä, ja tekee asentajan hommia perheensä kanssa. Kerroin kytkimestä, kun se vuotaa sitä öljyä. Kytkin on vuotanut koko ajan öljyä, ja on ollut huoli, että missä vika on. Epäilimme koneenpuoleista stefaa. Vaaksoimme viikon tuuliennusteet, ja päätimme, että aloitamme paluun Guedeloupeen. Lauantai näytti parhaalta päivältä tuulten puolesta. On ollut kokoajan huoli, että ei tuule tarpeeksi, ja joudumme koneajolle. Silloin ei matka taitu.

Lauantaina 24.1. klo 06.15 oli startti hyvien tuulien saattelemana. Ohitimme eteläkärjen Rosher du Diamantin, 176 m, ja ajoimme 70 mpk Dominicalle Rosouhin poijuun. Yksitoista tuntia purjehdittiin, eli matkanopeus oli varsin hyvä. Ei päästy tulliin, kun oli sunnuntai, ja niinpä jatkoimme matkaa Portsmouthiin, jossa Alex vei tulliin. Hän tarjosi vielä Ginses-juurta, ja sanoi, että sitä kun syö, niin pysyy terveenä eikä ole vatsa kipeä, ja taas hänkin nauraa hohautti päälle. Se näissä ihmisissä on hienoa, kun niillä on aina niin hyvä olla, tai ainakin siltä tuntuu. Illalla kävimme rantaravintolassa nauttimassa Rum punchit, jotka tehtiin siten, että kuudesta eri pullosta laitettiin juomaa lasiin, mehu, ja hedelmäviipaleet, ja sitten vain juotiin yhdet, ja vielä toisetkin siinä rannan tuntumassa merta ihaillen. Huh, kun oli hyvää.

Maanantaina 26.1. klo 8.15 starttasimme yhdellä reivillä matkaan kohti Guadeloupea, Pas De Fortia. Reivi vedettiin hatusta, ja se osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Genuaa jouduimme ottamaan sisään tuulen voimistuessa. Tulimme todella komeasti välillä yli kahdeksaa solmua. Tämä oli viimeinen poikien merimatka täällä, ja he saivat tuntumaa myös tuuliin näillä alueilla.

Vuokrasimme auton 27.1. tiistaina ja aloitimme maallisen tutustumisen Guadeloupeen. Olin auttamattomasti kuljettaja, kun muilla ei ollut ajokortteja mukana, ja Jatallakin se oli hävinnyt, kunnes Koukun Matti soitti, että hän löysi ajokortin sieltä asunnolta, jossa vietimme viime kesän. Ajoimme ensin itään Pointe des Colibris -niemeen. Sieltä pohjoiseen Le Mouleen. Täältä Pointe Pitren kautta Sainte-Roseen. Rannikkoa seuraillen ajoimme Mahauttiin, mistä lähdimme nousemaan vuoristoon. Täällä korkeimmat huiput ovat 1400-metrisiä! Ne ovat vaikuttavia näkyjä merelle. Tie ei noussut kuin 650 metriin, mutta kuitenkin oltiin korkealla, ja jopa viileää ilmaa hengitettiin. Tieosuus halki saaren oli vaikuttava. Ensin vaan noustiin ja noustiin mutkaista tietä ylös, ja sitten alas. Vaellusreittejä ja vesiputouksia olisi ollut tarjolla, mutta ei keretty niihin tutustua.

Olimme sopineet, että kun on Arton ja Jussin viimeinen ilta veneellä, niin menemme syömään pitkän kaavan mukaan. Syötiin hyvin, ja vähän juotiin, ja kelattiin kahden viikon tapahtumia. Todettiin, kuinka aika menee nopeati, ja kuinka kaksi viikkoa on lyhyt aika näillä vesillä. On kaksi tapaa. Joko tehdä matkaa tai tutustua paikkoihin paremmin. Satamat ovat satamia ja siinä ei paikallinen kulttuuri näy kuin pinnallisesti. Me yritimme kumpaakin. Miten onnisti, sitä en tiedä, täytyy kysyä poikien tuntemukset.

Tuli Arton ja Jussin lähdön hetki, ja he aloittivat paluun. Arto Suomeen, ja Jussi Malagaan. Pojat selvisivät hyvin koteihinsa. Pojille suuri kiitos vierailusta! Me emme saaneet käyttää rahaa kahteen viikkoon vaikka kuinka yritettiin, myös niin, että sanoin "tulee turpaan", mutta ei auttanut.

Meillä oli kytkimen korjaus edessä. Edellisenä päivänä olivat viereisessä veneessä korjausmiehet hommissa. Iskin lennosta kiinni ja kerroin ongelmistamme. Toinen miehistä kävi kuvaamassa kytkimen, ja kertoi, että ottaa pomoonsa yhteyttä, niin sitten tiedämme kuinka voidaan edetä. Soitin myös Urheilu-Koskimieheen Lappeenrantaan Saukkoselle, ja kysyin, kuka tietää Hurt-kytkimistä Suomessa. Sain selvät ohjeet, ja otin yhteyttä Antti Hiidenheimoon (Atoy Oy). Atoy on Hurtin maahantuonti, ja heillä on paras tietämys näistä kytkimistä. Oli lohduttavaa kuulla, että Galapakos-saarillekin on osia lähetetty.

Menimme Fred Marinen toimistolle ja verstaalle. Kun saimme johtajan kiinni, niin hän sanoi, että jos puran itse kytkimen irti ja tuon hänelle, niin asia on ok. Näin tehtiin, ja työtä tuli pari tuntia, ja kytkin kannella. Koneen puoleinen stefa tuntui olevan ehjä, mutta kun pyörittelin kytkintä, niin vaihdevivun tiiviste vuoti! Siis siinäkö vika? Hoitivat homman päivässä, ja lasku töineen oli 80 €. Nyt koeajon ja käytön jälkeen tuntuu, että kaikki on ok.

Selvisimme iPadin kuvilla hyvin teknisestä ilmaisuista. Kun näyttää kuvan, ja selittää sanan sieltä, niin ranskalaisetkin ymmärtää. Firman johtaja kyllä puhui englantia, ranskaa ja greolea, mutta ei suomee...

Olemme viikonloppun tässä, ja vedämme henkeä, ennen kuin aloitamme matkan kohti pohjoista. Sint Maartenilla olemme 24.2., kun Hemulit saapuvat sinne!

Osa 31: Jolly Harbour - Anse Marcel, Sint Maarten. Hyvää uutta vuotta!

Tuli se päivä, että kaikki tuntui olevan kunnossa, ja päästiin miettimään minne lähdetään. Alustava suunnitelmahan oli, että lähdemme kohti Sint Maarten saarta. Kumiveneemme oli sanonut sopimuksen irti, ja sen uusiminen oli ensimmäisenä tehtävä. Olimme jo viime kauden lopussa tulleet siihen tulokseen, että dinghy on uusittava kovapohjaiseksi. Matka alkoi siis kohden verovapaita alueita.

Viimeisiä kunnostustöitä olivat polttoainesuodattimien vaihdot, ja laturin hihnasta löytyi pieni murtuma. Vedin myös Jatan mastoon ensimmäisen saalingin kohdalle. Oli purjepussin köydet katkenneet ja paenneet mastoon. Itse hän sitä ehdotti, ja sinne meni! Pelotti meitä kumpaakin, mutta onnistuttiin. Valokuvaa ei ehtinyt ottamaan, kun mummo kävi mastossa!

Oli se jännittävää 29.11.2014 startata merelle noin kuuden kuukauden tauon jälkeen. Vene liukui todella kevyen tuntuisesti. Olihan pohjaan saatu uudet myrkyt.

Autopilotti toimi! Ainoastaan yksi soitto Suomeen Aqumaticin Mika Anttilalle, jolta olin ostanut uudet osat. Hän oli tehnyt myös alustavat kytkennät Suomessa, jolloin minulle jäi oikeastaan komponenttien kiinnitykset ja pari johtoa oli osuttava oikein. Kerroin ongelman, ja hän lonkalta vastasi, että katsopas siitä vanhalta työkoneelta tulevat kaksi ohutta johtoa, ja laita ne siihen ja siihen kohtaan, niin eiköhän pelitä. Tein kuten käskettiin, ja johan autopilotti otti ruorin haltuun, ja toimii! On niitä henkilöitä vielä, jotka hommat hallitsevat, eivätkä arvaile! Laitteiden myyjiä on pilvin pimein, mutta sitten kun ne pitäisi asentaa ja laittaa toimimaan, niin ollaan melko omillaan kaikkine ohjekirjoineen.

Suuntasimme Barbudaa kohden. Ajatus oli, että ensin päivän trippi kevyesti. Ankkurointi, eikä maihin menty, vaan aamulla heti 6:30 startti 60 mpk taipaleelle St. Bartsia kohden. Koneella ja isopurjeella saatiin  matka valoisan aikaan tehtyä ja ankkuroimme 17:30. Klo 18:00 alkaa hämärtää, ja siitä sitten heti pimenee.

Aamulla satamamestari sitten jo huuteli herätykset ja kyseli, että mitä aiotte. Pyysimme lupaa saapua satamaan tekemään sisään- ja uloskirjaukset. Olimme Ranskan alueella. Soitto toimistolle, ja saatiin ohjeet mihin kiinnittyä. Sellaisten megaristeilijöiden väliin, että alta pois. Paikka vaikutti hyvin siistiltä, ja varmaan olisi voinut tutustua muuhunkin kuin supermarkettiin, missä tehtiin pikaiset tankkaukset. Jatta vähän purputti, että mitä sitä nyt taas kauppaan. Perustelin, että ei tiedä milloin maihin taas päästään, ja parempi ettei jano pääse yllättämään. Se jolla on hyvin oleellinen näillä vesillä.

Saavuttiin hyvissä ajoin Sint Maartenin pääkaupunkiin Philipsburgiin. Sinne oli matkaa vain pari tuntia. Jatta otti Bobby's Marinaan yhteyttä, ja kyseli pääsyä laituriin. Meille sanottiin, ettei tänään käy, soittakaa huomenna 8:15 uudelleen. Niinhän siinä kävi, ettei maihin päästy, vaan päädyimme ankkuriin. Aamulla sitten soittorumba, ja viimein saatiin yhteys ja lupa tulla tullautumaan, ja hoitamaan dighy asiaa. Heti rannassa oli Island Water World -myymälä.

Tullissa oli sitten sellainen "täti", että polki välillä jalkaa kun ei mennyt kaikki aina kohdalleen. Saatiin huomautus siitä, että Maistraatin rekisteriotteessa ei ollut veneemme nimeä! Tähän asti se ei ole ollut ongelma missään. Hän käski korjata asian heti kun menemme Suomeen. Annettiin pursiseuran katsastustodistus, ja kun siinä kannessa oli Suomen lippu, niin täti hyväksyi paperimme!

St. Bartsissa satamamestari auttoi meitä päätteellä välillä laulaen ja vihellellen ja homma hoitui. Ne kaavakkeet eivät aina niin yksiselitteisiä ole.

Kaksi päivää meni, ja saatiin uusi alumiinipohjainen kumivene, eli dinghy. Ei ollut halpa, mutta maksoimme silti käteisellä. Jatta kysyi sataman hoitajalta, että hävittääkö hän vanhan veneemme. Kaveri kysyi, että kuinka monta päivää siinä kestää ilma. Jatta vastasi, että tunnin.

Siitä irtosi kaikki vetimet ja kiinnikkeet. Liimaukset irtosivat, jne., vaikka oli meillä veneen sisällä telakoinnin ajan. Terveiset vain Motonettiin. 

Oltiin sitten vielä yksi yö ankkurissa siinä lahdella. Saatiin vieraita aamulla. Rannikkopartio tuli tarkastamaan veneen. Kolme kaveria pyysi nousta alukseen. Yksi täytti jonkun kaavakkeen meidän papereista, ja kyseli lisätiedot. Yksi tarkasti sisältä kaappeja sieltä täältä, sekä hätäraketit, pelastusliivit ja sammuttimet. Pääsimme kontrollista läpi. Pyysin luvan valokuvata, ja sain sen. Hekin kuvasivat meidät.

Tämä Philipsburg on varsinaisten suurten risteilijöiden satama. Neljänä päivänä mitä me oltiin paikalla, oli joka päivä 3-5 loistoristeilijää rannassa, ja veneet ja autot rahtasivat ihmisiä ostoskaduille, joilla myydään kuulemma halpaa korua, timanttia ja ties mitä.

Käytiin mekin ostoksilla. Jatalta puuttui kello. Mentiin viralliseen kello-/koruliikkeeseen, ja vähän katseltiin, ja tultiin ulos. Kysyin, että katsoitko hintoja. Jatta vastasi, että $595. Vähän matkaa käveltyämme huomasin liikkeen rapuilla paljon rommipulloja, ja sanoin, että mennään sisään katsomaan hintoja. Heti oikealla oli lappu: "kaikki kellot $10". Saatiin hyvä kello. Mutta ei rommia!

Matka jatkui Simpson Bayhin uutta jollaa hinaten! Leppoisassa tuulessa saavuimme Pelican Bayhin ja ankkuroitiin. Sanoin Jatalle, että kuukauteen ei mennä Marinoihin, oli se niin kallis dinghy.
Jo seuraavana iltana hämärtyessä tuli eri rannikkovartiosto paikalle. Pyysivät lupaa nousta veneeseen. Esittelin iPadilta kuvan edellisestä tarkastuksesta. Papereita eivät täyttäneet, mutta raketit, liivit ja sammutin haluttiin nähdä. Antoivat hätänumeron, jos tarvitsee apua.

Nämä ovat tämän reissun ensimmäiset tarkastukset, ja olemme miettineet, että mistä johtuu näin tarkka toiminta. Puolet saaresta kuuluu Hollannille, ja Sint Maarten taas Ranskalle. Kuvittelimme, että eurooppalainen yhteys olisi olemassa!

Sotilaspartioveneet tekivät maihinnousuharjoituksia lähirannoille. Katsomista ja ohjelmaa siis oli. Olimme ja huilasimme 4 yötä. Kävimme Budget Marine hallissa. Oli kuin olisi ollut venenäyttelyssä tarvikeosastolla. Jollien hintoja en saanut mennä katsomaan!

Alkukuukausien ohjelmat tässä selkeytyneet siten, että 15.1. on suunnitelmana olla Guadeloupessa. Arska ja Jussi tulevat parin viikon purjehduslomalle. Pakkasen ja Mäkitalon perheet sekä Virpi Sveitsistä tulevat hotellilomalle tänne Sint Maartenille 24.2., ja lupasimme olla komiteassa mukana. Olemme käyneet tarkastamassa heidän hotellinsa, ja hyväksi totesimme. Nämä alkukuukaudet olemme siis tässä "lähivesillä", ja sitten päätämme miten jatkossa.

Simpson Baysta siirryimme Marina Simpson Bayhin. Olimme siinä kauppareissuilla käyneet tutustumassa ja kyselemässä hintoja. Alkoi olla vedestä vajetta, ja se swellaus alkoi vähän käydä hermoon. Halusimme nukkua pari yötä niin, että vene ei heilu. Marina oli Lagoonin puolella aukeavan maantiesillan ja pienen kanavan takana. Ilmoitimme Marinaan radiopuhelimella etukäteen, jonka jälkeen oli marinan kaveri vastassa kumiveneellä, pyysi seuraamaan, ja ohjasi varattuun paikkaan. Homma toimii, kun on ammattilaiset sitä hoitamassa. Suomessa vierasvenelaitureita hoitavat kesätytöt, jotka istuvat kopeissaan ja odottaavat, että veneilijä tulee maksamaan maksunsa! Toisaalta täällä tämä on ympärivuotista bisnestä, jossa ei pikkurahoilla leikitä.

Aika meni erilaisissa "huoltotöissä". Siirryttiin ankkuriin Simpson Bay Lagooniin. Pari päivää siinä ihmettelimme, ja katselimme lentoliikennettä, sillä ankkuripaikalle näkyi Aeroport International Princess Juliana. Se on erittäin vilkas kenttä. Pientä ja suurta konetta meni ja tuli niin, että jytke kävi. Kaartoivat siitä veneen yli vielä hyvinkin matalalla. Emme kokeneet sitä häiriöksi, vaan arvailimme, mikä menee minnekkin. On se ihmeellistä, että sellaiset rakettimaiset teräsputket pysyvät ilmassa, ja kuljettavat ihmisiä maailman ääriin. Kai se on välttämätöntä. Meri ja siinä vene on paljon luonnollisempaa!

Tuli aika tullautua ulos, ja siirtyä Saint-Martinin puolelle, joka kuuluu Ranskalle. Kaikki meni hyvin, paitsi koettiin se yllätys, että ankkurointikin oli maksullinen, ja se maksettiin uloskirjauksen yhteydessä. Meiltä se oli $80. Täällä kaikki hinnat on ilmoitettu ensin dollareina, ja sitten Hollannin guilderina, mutta ei euroina.

Ensin aioimme siirtyä kanavaa myöten kahden sillan kautta, mutta kun tutkimme satamakirjoja tarpeeksi, niin päädyimme ajamaan ulkokautta. Syvyydet siellä "sisälammella" arveluttivat. Matka alkoi hyvän sään vallitessa isopurjeella, ja päättyi helvetilliseen tunnin mittaiseen sateeseen. Kahteen viikkoon ei tullut pisaran pisaraa, mutta kun merelle päästiin, niin vettä satoi kuin aisaa. Säätiedoissa seuraan ainoastaan tuulien voimakkuuksia, se kun on se oleellinen asia. Olimme märkiä, ja uskokaa tai älkää, niin palelsi. No, alushoususillaan olimme joulukuussa, niin kai sitä paleltaakin.

Pääsimme rantaan Marigotin edustalle. Sade oli ohi ja lämpökin palasi. Tullaus sisään, ja vene-elämä alkoi taas uudessa paikassa. Täällä piti maksaa ensin 25 € alkuun, ja sitten kuuden päivän ankkuroinnista 18 €. Yleisimmät eli Kanadan, USA:n ja Ranskan liput veneiden perässä todistavat, että rahat pois kaikilta. Jatta sanoikin, että lähdetään etelän suuntaan, siellä ei ole tällainen meininki. Poijuista on pitänyt maksaa, mutta ei ankkuroinnista.

Löytyi leipomot, postit, supermarketit, ja nettikahviot, mutta ei Jatan Nokiaan uutta akkua. Netin käyttö maksaa euron per 15 min,  2 euroa per 30min, joka on minusta kohtuullinen hinta. Helsingissä  WC-maksu on 1€ ja yhteys ainoastaan pisuaariin, eikä mene 15 minuttia...

Terveisiä satamapäällikkö Lappalaiselle, ja muille Saimaapäättäjille, että viimeisiltä venäläisiltä veneilijöiltä rahat pois Saimaalla purjehtimisesta. Nuijamaan tullissa maksu Saimaan käytöstä!

Vuokrasimme auton, ja ajoimme tämän saaren ympäri, ja kävimme varaamassa Joulun pyhiksi Marina Radissonista paikan.

Ajatuksena oli viettää pyhät keinumattomassa veneessä. Kymmenen metriä leveää ja kolme metriä syvää kanavaa menimme sellaiseen laguuniin, ja siellä oli laiturit. Alueella oli paremman luokan hotelleja. Vaikutti rauhalliselta paikalta.

Joulun tunnelmaa haimme kaupoista, jotka kyllä tarjoavat kaikki samat höysteet kuin kotisuomessakin.
 

Totuuden nimessä on sanottava, että enemmän tulee Juhannus mieleen. Hautuumaitako sitä on ikävä, vai mistä puristaa?


Joulut menivät todella rauhallisessa ja viihtyisässä Anse Marcel -laguunissa olevassa Marinassa, ja paatti ei heilunut mihinkään suuntaan. Jatan mielestä voisimme olla täällä vaikka kuinka pitkään, mutta 40€ satamamaksu kuitenkin sanelee omat  rajoitteensa. Sikaa paistettiin ja syötiin vähän pienemmässä mittakaavassa kuin kotimaassa.

Tapasimme ensimmäisen suomenkielisen purjehtijapariskunnan. Olivat vuokraveneen miehistössä.

Hyvää Uutta vuotta kaikille tutuille, kuin myös tuntemattomillekkin!

Kiitos kaikista Jouluterveisistä!